Veikko Huuska

 

– nainen jolla oli neljä nimeä ja värikäs elämä - 

 

by Veikko Huuska 12.04.2009.  Yritys vakoilupäällikön muotokuvaksi.

 

Zoja Ivanovna Voskresenskaja – Zoja Ivanovna Rybkina – Zoja Ivanovna Jartseva - Aleksandra Jartseva -– Helsingissä käytti peitenimeä Aleksandra Kruglova sekä koodinimeä ”Irina”  Myös; Zoja Voskresenskaja-Rybkina.  Puolassa Zoja Woskriesienska ja Zofii Woskriesienskiej.

 

Tänään huhtikuun 12. päivänä 2009 kello 13.oo on kulunut tasan 71 vuotta siitä, kun Neuvostoliiton Helsingin lähetystön toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev pyrki ohi kaiken diplomaattisen protokollan tapaamaan ulkoministeri Rudolf Holstia esittäen salaisia neuvotteluja Suomen ja Neuvostoliiton välisistä toimenpiteistä Saksan mahdollisen hyökkäyksen varalta.  Käytännössä nämä tarkoittivat Leningradin turvaamiseksi tehtäviä alueluovutuksia.  Hitler oli kuukautta aikaisemmin pakkotoimin yhdistänyt Itävallan (Anchluss 12.3.1938) Saksaan ja eurooppalaisen valtapolitiikan muutosten hermostuttamana Stalin teki pohjolassa omanlaisensa avauksen, ”operaatio seitsemäs huhtikuuta”.  Boris Jartsev oli peitenimi ja lähetystösihteerin virka peitevirka.  Oikeasti hän oli tiedustelupalvelu NKVD:n upseeri-agentti Boris Rybkin, joka oli saanut toimeksiannon Kremlissä suoraan Stalinilta.  - Neuvostoliiton hallitus haluaa kunnioittaa Suomen itsenäisyyttä ja alueellista koskemattomuutta, Jartsev kirjoitti pääministeri A.K. Cajanderin sihteerille Arvo Inkilälle jatkaen: ”Neuvostoliitto ei odota saksalaisten hyökkäystä Rajajoella, vaan siirtää sodan Suomen alueelle”.  Jartsevin toimet herättivät suomalaisissa hämmennystä, epäilyjä, torjuntaa.  Jartsev-vaihe jatkui maaliskuuhun 1939.

 

Jartsev-neuvotteluiden ”psykologinen jalanjälki” Suomessa oli painava ja laaja.  Mies, jota aikanaan ei noteerattu, nousi sotien jälkeen mentaalis-poliittisen vaikutuksensa johdosta Suomen poliittisen eliitin johtavaksi opettajaksi.  Neuvostoliiton näkökannat ja valtiollisen lehdistön pienimmätkin rykäisyt pyrittiin huomioimaan, ja mieluimmin ennakoivasti.

 

Väinö Tanner, joka vielä kesällä 1939 arveli Jartsevin ”nähtävästi olevan Mikojanin agentti”, kuvasi muistelmissaan häntä:

 

”Tämä herra Jartsev oli työskennellyt lähetystössä muutaman vuoden ajan ja oli sinä aikana hankkinut itselleen Helsingissä erinäisiä tuttavuuksia, lähinnä äärimmäisissä vasemmistopiireissä.  Hän oli vilkas ja eräissä suhteissa miellyttävä henkilö.  Hänen kanssaan voi helposti keskustella aremmistakin asioista, kuten ainakin miehen kanssa, jonka ei tarvinnut määräävässä asemassa olevien henkilöiden tavoin olla lausunnoissaan erityisen varovainen.  Hänestä oltiin tietävinään, että hän lähetystössä edusti GPU:ta, siis Neuvostoliiton valtiollista poliisia, jonkalainen virkamies Neuvostoliiton lähetystöissä yleensä lienee palkkalistalla”.  [BJ/BR ei ollut sotilastiedustelun eli GPU:n mies, vaan siis salaisen poliisin, ”ohranan” eli NKVD:n mies].  

Lokakuussa 1938 Jartsev jatkoi huhtikuussa alkamiaan neuvonpitoja Suomen hallituksen kanssa.  Hän halusi saada päättymään keskustelut, ”jotka oli aloitettu turkki päällä ja jotka olivat yhä keskeneräisinä, vaikka jo taasen oli aika pukeutua turkkiin”.  Näissä yhteyksissä Jartsev selittääkseen varovaisia kannanottojaan Tannerin mukaan totesi Holstille olevansa ”kokematon nuori sihteeri”.

                                                                  *

 

Pavel Sudoplatov kertoo muistelmissaan, joiden lukeminen, kuten monessa yhteydessä on todettu, vaatii lukijalta erityistä tarkkavaisuutta, Jartsev-episodin seuraavasti.  Siinä hän väittää Eino Yliruusin johtaman ja maltillisia naapurikantoja edustaneen Suomen Pientalonpoikien Puolueen saaneen perustamistaan varten huomattavan kummilahjan suoraan Kremlistä Stalinin kädestä; puoli miljoonaa dollaria.  Tavoitteena oli puolueen avulla vauhdittaa ”rauhansopimuksen solmimiseen tähtäävää kampanjaa”.  Sudoplatov tarkoittaa siis Jartsevin toimesta käytyjä lähinnä Leningradin puolustuksen vahvistamiseksi edellytettyjä rajajärjestelyjä kannaksella ja Suomenlahden itäosan saarten luovuttamisesta Neuvostoliitolle.  Toisaalta Sudoplatov väittää ruotsalaisen Wallenbergin perheen näytelleen voimakasta roolia syksyn 1944 Moskovan rauhan solmimisen yhteydessä.;

 

”Huhtikuun 8. päivänä 1938 NKVD:n Suomen-toimiston päällikkö Boris Rybkin sai kutsun Kremliin, jossa Stalin ja muut politbyroon jäsenet uskoivat hänelle muodollisesti tehtävän toimia neuvostohallituksen epävirallisena edustajana Suomessa.  Rybkin luovutti Stalinin määräyksestä rahaa Suomen puolueettomuutta kannattavan Suomen Pientalonpoikien Puolueen perustamista varten.  Hänet määrättiin ehdottamaan Suomen hallitukselle salaista sopimusta, jossa sovittaisiin etujen jakamisesta Skandinaviassa ja talousyhteistyöstä Neuvostoliiton kanssa ehdolla, että molemmat maat allekirjoittaisivat sopimuksen keskinäisestä talous- ja sotilasavusta onkin kolmannen osapuolen hyökkäyksen varalta.  Sopimuksen tarkoitus oli taata Suomelle ikuinen turva eurooppalaisten valtioiden hyökkäyksiä vastaan ja molemmille maille yhtäläiset taloudelliset edut kestävältä pohjalta.  Ehdotuksiin sisältyi myös ajatus sotilaallisen ja taloudellisen vaikutuspiirin jakamisesta Suomen ja Neuvostoliiton väliin jäävällä Itämeren alueella.

 

Rybkin epäili, suostuisivatko suomalaiset sopimukseen huolimatta perinteisestä vihamielisyydestään itäistä naapuriaan kohtaan, mutta Stalin korosti että ehdotukset tulisi tehdä suullisesti, ilman suurlähettiläämme puuttumista asiaan.  Rybkin teki työtä käskettyä.  Suomalaiset torjuivat ehdotukset, mutta ne olivat jo jakaneet Suomen johdon tavalla, jota käytimme hyväksemme sitten kun onnistuimme vuonna 1944 solmimaan Suoman kanssa sopimuksen erillisrauhasta ruotsalaisen Wallenbergin perheen toimiessa välittäjänä”.

 

Sudoplatovilla on muistelmissaan mielenkiintoisia kuvauksia rauhanpyrkimyksistä.  Saksan ja Neuvostoliiton välillä heinä-elokuussa 1941 on väitetty tehdyn rauhantunnusteluja.  Vuonna 1953 Berijan väitettiin suunnitelleen salaa ”Stalinin ja neuvostohallituksen kukistamista ja ottaneen tässä tarkoituksessa yhteyttä Hitlerin agentteihin tarjotakseen heille petollisesti erillisrauhaan alueluovutuksiin liittyvillä ehdoilla”.  Toisenlainen esimerkki oli ”NKVD:n Wallenbergin perheen välityksellä Suomessa ja kuningas Mikaelin välityksellä Romaniassa vuosina 1943-1944 tekemät tunnustelut, jotka johtivat erillisrauhan solmimiseen näiden maiden kanssa ja niiden irrottautumiseen Hitlerin liittoutumasta”.  Yleisesti Suomen irtautuminen suursodasta ja erillisrauha Neuvostoliiton kanssa on esitetty sekä tilannekuvauksen että asioiden etenemisen osalta toisin.  Neuvostoliittolaiset olivat Sudoplatovin mukaan tiedottaneet Yhdysvaltain ulkoministeriölle heidän käyneen Wallenbergin perheen välityksellä suomalaisten kanssa salaisia neuvotteluja rauhansopimuksen solmimiseksi.  – Yhdysvaltain hallitukselle ilmoitettiin Wallenbergien ja neuvostoviranomaisten salaisista tapaamisista 19. helmikuuta 1944 päivätyssä nootissa, jonka Neuvostoliiton Washingtonin suurlähetystö lähetti Yhdysvaltain ulkoministeriölle.

 

Mainittakoon että Pientalonpoikien ”puoluetuen” eli Stalinin myöntämien myöntyvyyttä edistämään tarkoitettujen rahojen siirron SPP:lle järjesti Sudoplatovin mukaan ”Jartsevin nimellä tunnettu, Neuvostoliiton Suomen-suurlähetystön ensimmäisenä sihteerinä sodan edellä toiminut läheinen ystäväni eversti Rybkin.  Stalin neuvoi hänelle henkilökohtaisesti, kuinka hänen tuli kohdella NKVD:n Suomessa olevia vaikuttaja-agentteja”.

                                                                  *

 

Pavel Sudoplatov:

”Rybkin oli kookas ja vankkarakenteinen mies ja tunnettu hyvästä huumorintajustaan ja kertojanlahjoistaan.  Hän ja Zoja olivat suosittuja diplomaattipiireissä, joissa yksi heidän tehtävistään oli pitää silmällä Saksan mahdollisia tunnusteluja erillisrauhan solmimiseksi Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kanssa ilman Neuvostoliiton mukaantuloa.”

                                                                  *

 

Raoul Wallenbergin mieliä askarruttavassa kohtalossa kiteytyy ainakin kaksi asiaa.  Neuvostoliiton salaisen poliisitoiminnan toimintalogiikan eräät piirteet.  Sekä ”puolueettoman” Ruotsin toiminnan kaksinaamaisuus.  Ruotsi ei ollut toisessa maailmansodassa suinkaan puolueeton.  Se oli kiistatta puolueellinen.  Sen puoli oli Ruotsi ja Ruotsin etu.  Pavel Sudoplatov pohtii muistelmissaan:

”Ruotsalaiseen Wallenbergin sukuun liittyy yhä ratkaisemattomia arvoituksia, joista tunnetuin lienee diplomaatti Raoul Wallenbergin tapaus.  Neuvostoliiton armeijan vastavakoilujärjestö Smers [venäjänkielinen lyhennelmä sanoista ”kuolema vakojille”] pidätti hänet vuonna 1945 Unkarissa, ja uskoakseni hänet teloitettiin muun maailman tietämättä Lubjankan vankilassa 1947.  Wallenbergit olivat vuoden 1944 alussa olleet salaa yhteydessä Neuvostoliiton edustajiin [Tukholmassa, rouva Rybkina]… Wallenbergiä koskevien armeijan vastavakoiluraporttien kaava ja hänen sukunsa yhteydet meihin viittaavat siihen, että hänet oli yritetty värvätä.  Myös hänen pidätyksensä, kuulustelunsa ja kuolemansa Lubjankassa sopivat epäonnistuneen värväysyrityksen kuvioon.  Wallenbergin vapauttamisen pelättiin johtavan yrityksen paljastumiseen, ja hänet oli pakko eliminoida kiusallisena todistajana”.

 

Sudoplatovin käsityksen mukaan Raoul Wallenbergin tappoi laboratorio X:n johtaja, professori Grigori Maironovski, joka oli saanut määräyksen antaa hänelle myrkkyruiskeen muka lääkärintarkastuksen yhteydessä.  Pavel Sudoplatov kertoo: ”Eräät todistajat ovat kertoneet minulle, että Wallenbergiä oli pidetty vankilan toisessa rakennuksessa, jossa lääkärintarkastukset ja ruiskeet kuuluivat vankien rutiiniin.  Eräs syy Wallenbergin myrkyttämiseen oli se, että hänen ruumiinsa poltettiin ilman ruumiinavausta turvallisuusministeri Viktor Abakumovin suoralla käskyllä.  Ruumiinavaus olisi paljastanut todellisen syyn hänen kuolemaansa.  Sääntöjen mukaan hallituksen erityismääräyksestä teloitetut tuhkattiin Donskoin hautausmaan krematoriossa ja heidän tuhkansa haudattiin yhteishautaan.  Viranomaiset ovat vastahakoisesti myöntäneet, että sellaisista tunnetuista henkilöistä kuin Pjotr Jakir, Mihail Tuhatsevski, Ieronim Uborevits, Vselevod Meyrehold ja eräät muut oli hankkiuduttu eroon juuri tällä tavalla. Koska Donskoin krematorio oli Moskovan ainoa vuoteen 1965 saakka, on todennäköistä, että Raoul Wallenbergin, Nikolai Jezovin ja Lavrenti Berijan tuhka on kätketty samaan yhteishautaan”.

                                                                  *

 

Tällä harmaalla eminenssillä, Boris Jartsevilla, alias Boris Rybkinillä (1899-1947) oli vaimo, jolla oli neljä nimeä ja värikäs elämä. 

                                                                  *

 

Siinä missä Boris Jartsev Helsingissä esitti Neuvostoliiton vaatimuksia Suomelle, hänen vaimonsa Zoja Voskresenskaja (1907-1992) vaikutti Tukholmassa ja Neuvostoliiton sikäläisen lähetystön tiedustelupäällikkönä oli miestäänkin merkittävämpi taustahahmo, joka ”organisoi Suomen poliittisia puhdistuksia ja kotiryssäjärjestelmää”. (Osmo Apunen, KU 20.2.2009).

 

Professori Osmo Apunen on äskettäin arvioinut, että Suomen ulkopolitiikassa ja kansainvälisessä asemassa toisen maailmansodan jälkeen toteutui suursodan voittajan Neuvostoliiton tahto.  Se, mitä agentti Jartsev 1938 esitti Stalinin ja Neuvostoliiton ulkoasiain komissariaatin suunnitelmana, toteutui käytännössä kymmenen vuotta myöhemmin, kahden sodan jälkeen vuonna 1948 YYA-sopimuksen muodossa ja Paasikiven-Kekkosen ulkopolitiikan käytäntöinä.  Stalinin tahdon keskeisiä osia oli, että myöntyväisessä Suomessa asiat hoidetaan Neuvostoliiton tiedustelupalvelun KGB:n kautta ja avulla.  Valtiollisen koneiston taustalla toimi ”pystysuora valtayhteys”, niin sanottu puoluelinja, jota käytännössä hoitaa KGB.  Siinä missä ukko-Paasikivi piti KGB:n miehet etäällä, sallien vain välttämättömimmän, Kekkonen laski Tamminiemeen nämä, kuten Paasikivi sanoi, ”rumat kalat”.  Näin Boris Jartsevista tuli, Stalinin suunnitelman mukaisesti, kaikkien ”kotiryssien” isä.  Mutta häntäkin merkittävämpi taustahahmo Suomen poliittisessa maailmassa oli hänen vaimonsa Zoja Rybkina, joka Tukholman lähetystön tiedustelupäällikkönä organisoi Suomen poliittisia puhdistuksia ja kotiryssäjärjestelmää.

                                                                  *

Suomen taistelun kevään 1938 alkuasetelmista syksyn 1944 erillisrauhaan kiteyttää Pavel Sudoplatov muistelmissaan seuraavasti:

”Huhtikuussa 1938 suomalaiset kieltäytyivät sopimuksesta, koska heille oli tärkeämpää pysytellä Ison-Britannian, Ruotsin ja Saksan liittolaisena.  He eivät uskoneet saavansa mitään hyötyä ryhtymisestä idän ja lännen väliseksi puskurivyöhykkeeksi.  Myöhemmin suomalaiset pakotettiin tähän rooliin heidän hävittyään ensin käymässämme rajasodassa [Talvisota] ja myöhemmin Saksan ja Neuvostoliiton välisessä sodassa [Jatkosota].  Hyökättyään yhdessä saksalaisten kanssa  Neuvostoliittoa vastaan Suomi sai korjata sodan katkeraa satoa.  Sen tuloksena suomalaiset saivat opetella elämään Rybkinin vuonna 1938 ehdottamaa alkuperäissuunnitelmaa paljon epäedullisemman vaihtoehdon kanssa”.  Sudoplatov pyrkii tulkitsemaan Stalinin motiiveita Suomen suunnalla: ”Stalin uskoi vahvasti, että Saksan liittolaiseksi vuonna 1941 ryhtynyt Suomi voisi allekirjoittaa Yhdysvaltain kanssa rauhansopimuksen, joka ei takaisi Neuvostoliiton etuja Itämeren alueella, ja ettei Yhdysvallat antaisi meidän miehittää Suomea.  Loppujen lopuksi meidän ei edes tarvinnut miehittää Suomea, sillä pystyimme pitämään maan puolueettomana kaikissa tärkeimmissä poliittisissa puolueissa toimivien vaikuttaja-agenttiemme avulla.  Nämä agentit olivat yhteistyössä kanssamme vastineeksi siitä, että lupasimme säilyttää Suomen puolueettoman aseman Euroopassa ja antaa maan toimia siltana kommunistisen ja kapitalistisen maailman välillä.  Seitsemän- ja kahdeksankymmenluvulla tätä ryhdyttiin kutsumaan suomettumiseksi”.

 

                                                                  *

Kuka oli Zoja Rybkina? 

 

Väinö Tannerin kuvauksen mukaan hän oli 1938 komea keski-ikäinen nainen, joka oli myös melkoisen tunnettu Helsingissä sen vuoksi, että ”hän edusti venäläistä matkailijatoimistoa Intouristia ja tässä asemassa järjesteli huvi- ja opintomatkoja Venäjälle”.

 

NKVD:n ulkomaanosaston Erikoisoperaatioiden johtajan Pavel Sudoplatovin tiivis kuvaus:

”Rybkinin vaimo esiintyi Venäjällä lastenkirjailijana tyttönimellään Zoja Voskresenskaja.  Tukholman ja Moskovan diplomaattikunnan keskuudessa hänet tunnettiin paremmin Zoja Jartsevana.  Hän edusti perinteistä venäläistä kauneutta ja puhui sujuvasti saksaa ja suomea”.

 

Viime mainittu väite, sikäli kuin pitää kutinsa, kertoo mitä perusteellisemmasta valmistautumisesta tiedustelutoimintaan Suomessa. 

 

                                                                  *

Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista –teoksessa kokoamien elämäkertatietojen mukaan Zoja Voskresenskaja (1907-1992) oli KGB:n eversti, joka jo 14-vuotiaana liittyi Tsekaan Smolenskissa 1921.  Hänen kansainvälinen tiedustelu-uransa käsitti mm. seuraavia etappeja: Harbinin kaupunki Mantsuriassa Kiinassa 1930-1932 peiteroolinaan Sojuzneftin toimihenkilön tehtävät.  Berliini ja Wien 1932-1933 sekä Helsinki 1935-1939, jolloin peiteroolina edellä mainittu Inturistin edustajuus.  Kohtasi Boris Rybkinin Helsingissä 1935, he rakastuivat ja saivat luvan solmia avioliiton 1936.  Tukholmassa 1941-1944 lähetystön tiedustelupäällikkönä, peiteroolinaan suurlähetystön sanomalehtiavustajan vakanssi.  Saksassa tapahtuvan tiedustelutoiminnan varapäällikkö 1950-luvun alussa. Erotettiin KGB:stä Berijan peittoamisen jälkeen ja lähetettiin Vorkutaan vankileirin varakomentajaksi vuosiksi 1954-1956.  Kirjoitti eläkkeelle jäätyään useita lastenkirjoja.  Leninin palkinto. 

                                                                  *

 

Boris Rybkin (1899-1947), liittyi bolshevikkipuolueeseen lokakuun vallankumouksen jälkeen 18-vuotiaana.  Värvättiin Tsekaan ulkomaisen vakoilun palvelukseen.  Toimi Iranissa, Ranskassa, Bulgariassa ja Itävallassa.  Helsingissä NKVD:n aseman päällikkö 1935-1939 peitenimellä Boris Jartsev.  Stalinin ohjeiden mukaisesti kävi salaisia neuvotteluja Suomen hallituksen kanssa maiden välisistä turvallisuusjärjestelyistä huhtikuun 1938 – maaliskuuhun 1939.  Toimi Tukholmassa 1940-1944.  Kuoli hämäräperäisessä auto-onnettomuudessa Tsekkoslovakiassa 1947.:

Lähde Erkki Tuomioja: Häivähdys Punaista, 2006.

                                                                  *

 

Zoja Voskresenskaja (s. 28.4.1907 Smolenskin seudulla) oli eversti, monialainen työntekijä, neuvostovakoilija ja kaiken lisäksi kirjailija ja käsikirjoittaja. 

 

Hänen elämänsä oli toimintaa salaisuuksien keskellä.  Ei siis ihme, että hänen oma elämänsä on monin paikoin salainen.  Sitä koskevat tiedot ovat hajallaan eri arkistoissa, usein hyvin satunnaisia ja fragmentaarisia ja kuten aina konspiraattorien suhteen, täynnä disinformaatiota – eivätkä vähiten hänen omissa muistelmissaan kertomansa.  [”Todellinen valta on aina salaista”, Vladimir Fjodorov] Tähän päivään mennessä en varmuudella tiedä, kumpi todella oli hänen alkuperäinen nimensä: Voskresenskaja vai Kruglova?  Molempia näkyy väitettävän.

 

Monien todistusten mukaan hän oli hauskannäköinen [kiinnostavan näköinen, good looking, viehättävä, sensuelli] nainen.  Alkujaan virkailija rautateillä.  Suorittanut keskiasteen koulutuksen.  Venäjän kansalaissota pyyhkäisi hänenkin kotiseutunsa ylitse ja näin hän sai ensi kosketuksen bolshevikkivaltaan.  Näissä olosuhteissa hän löysi töitä konekirjoittajana Smolenskissa.  Konttori, jossa hän työskenteli sattui olemaan turvallisuuselin Tsekan toimisto, jossa hän työskenteli vuoteen 1922 asti [kuohuvina aikoina nuoret kypsyvät ripeästi, Zoja täytti tuona vuonna vapun alla 15 ikävuottaan].  Tuolloin hän siirtyi työskentelemään varhaisnuorten parissa toimivaan siirtokuntaan.  Mielikuvitusta ei tarvitse venyttää kovinkaan paljon, jos olettaa että tuon kolonian keskeisiin tulostavoitteisiin kuului alueen nuorison poliittinen ohjaus. 

 

Pavel Sudoplatov kertoo omasta nuoruudestaan Ukrainassa: ”OGPU määräsi minut epätavalliseen mutta tärkeään tehtävään sen johdon ja puolueen välittömässä alaisuudessa: minut nimitettiin komissaariksi kodittomien lasten erityissiirtolaan. Kansalaissodan jälkeisinä vuosian perustettiin siirtoloita orvoksi jääneiden teini-ikäisten tihutöiden lopettamiseksi, nämä kun harrastivat kaikenlaista rikollisuutta ja vandalismia kaupungeissa.  Jokaisen Tsekassa työskentelevän oli luovutettava kymmenesosa palkastaan siirtoloiden ylläpitämiseen, ja rahalla ne perustivat työpajoja ja opetuskeskuksia.  Tällaista työtä pidettiin suurena etuoikeutena.  Onnistuin voittamaan lasten luottamuksen puolelleni ja perustamaan kenkätehtaan, josta tuli nopeasti tuottoisa”.  Sudoplatovin ja Voskresenskajan Tsekalainen nuoruus Ukrainassa näyttää tältäkin osin olevan identtinen.  En ole löytänyt mainintaa, että he olisivat toimineet jo tuolloin samassa koloniassa.  He ovat molemmat syntyneet vuonna 1907.

 

Vuonna 1928 hän urhoollisuutensa osoittaneena lähipiirin verkostojen avustuksella siirtyi Moskovaan ja aloitti työt Lubjankassa, neuvostojärjestelmän kovimmassa ytimessä, hallituksen turvallisuus- ja tiedustelupalvelu OGPU:ssa.  Monien tavoin hän toviksi jätti turvallisuushallinnon vuonna 1929 (tai 1930) siirtyen puoluetyön pariin.  -  Kuohuvina aikoina esiintyy rajuja urakehityksiä: Zoja on tuolloin hädin tuskin 22-vuotias.

 

Zojan ensimmäinen valmentava tehtävä neuvostotiedustelun agenttina ulottui vuonna 1932 Harbinien kaupunkiin (Mantsuriaan), missä hän harjoitti tiedustelua ulkomaankaupan työntekijän peiteviran suojissa, kunnes siirtyi 1932-1933 toimimaan illegaalisti Itävaltaan (Wien) ja Saksaan (Berliini).  Vuodesta 1935 lähtien Suomessa, muodollisesti matkatoimisto Inturistin johtajana.  Samana vuonna avioitui Helsingissä toimivan neuvostotiedustelun residentin, Boris Rybkinin kanssa.  Vuosi 1940 merkitsi huomattavia salatoimia tapahtumien keskipisteessä tarkkailu-upseerina (analyytikko), kun tiedustelun vihjeet Saksan lähestyvästä hyökkäyksestä väreilivät jo ilmassa.

                                                                  *

 

Pavel Sudoplatov kertoo muistelmissaan pariskunnan sotavuosien toimenkuvasta:

”Sotavuosina Rybkin vaimoineen toimi edustajanamme Tukholmassa.  Heidän päätehtävänsä oli pitää yllä yhteyksiä Saksassa olevan Punaisen orkesterin verkostoon ruotsalaisten etuvartioasemiemme kautta”.

 

Rybkinien eräs tärkeimmistä työtovereista Tukholmassa sotavuosien aikana aina Suomen välirauhan solmimisen aattoon eli 18.9.1944 saakka oli Elisei Sinitsin [Jelisejev], mutta kuvaavaa salailun maailmaan: varsin seikkaperäisissä muistelmissaan Zoja Rybkina [Vosnekreskaja] ei mainitse häntä lainkaan, aivan kuin ei olisi tuntenut koko miestä.  Jelisejev sen sijaan muistelmissaan kommentoi Rybkinien toimintaa.

                                                                  *

 

Lubjankassa työskennellessään Rybkina värväsi puolalaisten sotavankien joukosta Puolan pääesikunnan alaisia tiedustelukykyjä, kuten ratsumestari Jerzei Sosnowskin, 17. päivä syyskuuta 1939 alkaneen Puolan itäosien valloituksen jälkeen.  Heidät koulutettiin lähetettäväksi Puna-armeijaan luomaan neuvostotiedustelu NKVD:n toimintaverkostoja.

 

[Huomautus: Jerzy Sosnovski on eräs kiintoisimpia Puolan tiedustelupalvelun miehiä; ensinnäkin hänen nimisarjansa on monimuotoinen: Jerzy Sosnovski on ainakin puolalaisten käyttämä perusmuoto, hän käytti pseudonymejä: Georg von Nalecz-Sosnowski ja Ritter von Nalecz, Neuvostoliitossa hänet tunnettiin nimellä Jurek Sosnowski ja joissakin asiakirjoissa esiintyy muotoilu Stanislaw Sosnowski.  Pavel Sudoplatovin kirjassa muotoilu on: Stanislas Sosnowski.  Sosnovski syntyi 3. tai 4. joulukuuta 1896 Lwowissa ja kuoli 1939, 1942, 1944 tai 1944 Neuvostoliitossa.  Sudoplatov sen tiesi virkansa puolesta, mutta ei kertonut.  Sosnovskin alkueräinen ammatti Puolassa oli Puolan armeijan pääesikunnan toisen osaston (Dwojka) päällikkö ja puolalainen vakoilija Saksassa, viime vaiheessa Puolan tiedustelupalvelun Berliinin osaston päällikkö 1926-1934, jolloin Gestapo pidätti hänet.  Tämä Puolan ulkomaantiedustelun huolella ja taidolla rakennetun verkoston, heidän varsinaisen ykkösketjunsa nalkkiin jäämisen syyt ovat tiedustelumaailmassa tuttuakin tutummat, suorastaan klassiset:  Keväällä 1933 Abwehr tunnisti Puolan tiedusteluverkoston, kenties eversti Josef Gryf-Tsaikovskin ilmiannosta, hän nimittäin oli kaksoisagentti, ja hänen lisäkseen Abwehriä avusti näyttelijätär Maria Kruse, Sosnovskin rakastajatar.  Gestapo pidätti Sosnovskin 27.2.1934 hänen ollessaan juhlissa Lutzowufer Strasse 36:ssa.  Muutaman päivän sisällä heitettiin telkien taakse monia henkilöitä joiden kanssa Sosnovski oli vuosien varrella solminut yhteyksiä, kuten Benina von Falkenhayn, Saksan kansainvälisen armeijan entisen komentajan sukulainen, Renate von Nazmer, Reichwehrin pääesikunnan työntekijän, Irene von Jena, samasta toimistosta, jotka kaikki olivat palvelleet Puolan tiedustelua, ja joista kaksi ensin mainittua olivat Sosnovskin rakastajattaria.. Gunther Rudloff, Abwehrin Berliinin toimiston upseeri, jonka Sosnovski oli samoin jo vuosia sitten suurella rahalla saanut tiedonantajakseen, vältti tässä vaiheessa sellin.  Natsit totesivat Rudloffin aktiivisuuden vasta myöhemmin, mies kohtasi kuolemantuomion, jonka vältti tekemällä itsemurhan 7.7.1941.  Sosnovskin naisille kävi heikommin: 16.2.1935 luettiin tuomiot: von Falkenhayn ja von Nazmer tuomittiin kuolemaan ja mestattiin myöhemmin.  Sosnovski ja Jena saivat elinkautisen.].

 

Tallaisia vaiheita kokeneen puolalaisen upseerin Zoja Rybkina hoiteli kaksoisagentiksi Itä-Puolan valtauksen jälkeen syyskuusta 1939 lukien: tästä vaiheesta enemmän alempana.

                                                                  *

 

Vuonna 1941 Zoja siirtyi Sveitsiin, muodollisesti asianajajaksi lähetystöneuvoksen vakanssilla, mutta arvatenkin entisen kaltaisiin tiedustelutehtäviin.  Sveitsistä hän siirtyi 1944 työtehtäviin keskukseen.  Toisen maailmansodan lopusta vuoteen 1954 analysoi mm. Cambridgen viisikon tiedustelutietoja.  Lavrenti Berijan tultua pidätetyksi (ja teloitetuksi 1953) vaikeutui hänenkin työntekonsa kenraali Pavel Sudoplatovin alaisena.  Tapahtui siirto Vorkutan vankileirille erikoisosaston päällikön tehtäviin.  Poliittisen tilanteen muutos 1955 johti vapautukseen ja hän ansioitui kirjoittajana aina valtionpalkintoon saakka.  Edesmeni vuonna 1992. 

Lähde: Puolasta saamani elämäkertatiedot, jotka tyyten sivuuttavat Zojan merkittävän roolin Tukholman näennäisen rauhallisen pinnan alla riehuneessa tiedustelusodassa.

 

Zoja Rybknan II maailmansodan aikaiset toimipisteet voidaan luetella:

Helsinki 935-1939.  Tukholma 1939-1940.  Myös Helsinki 1940-1944.  Berliini 1941-1944-1953. Puola ja Varsova 1939-1940.  Oslo 1940-1944.  Sveitsi 1941-1944.  Varsova 1944 - 1953.  Praha ja Budabest 1941-1944..

                                                                  *

 

Zoja Rybkinan uran rinnakkainen tapaus on Vasili Jakovlevin elämä.  Siinä on ajallisesti ja toiminnallisesti niin runsaasti yhtymäkohtia, että heidän on välttämättä täytynyt toimia jo varhaisessa vaiheessa yhteistyössä.  Salatyön luonteeseen kuuluu, että heidän yhteisestä toiminnastaan on vaikea saada asiakirjoista selkoa. 

Jakovlevin henkilötiedot, Erkki Tuomiojan Häivähdys punaista –teokseen sisältyvistä elämäkertatiedoista poimittuina:

 

Jakovlev, Vasili 1899 -1950;

NKVD:n kenraalimajuri.  Syntyi Smolenskissa, liittyi Tsekaan 1921.  Rybkina liittyi samoin Tsekaan 1921 Smolenskissa.  OGPU:ssa 1923-1935, ulkomaantiedustelun varapäällikkö 1932 – 1935.  NKVD:n aseman päällikkö Bulgariassa 1935-1938, Latviassa 1938-1940.  Talvisodan jälkeen NKVD:n aseman päällikkö Helsingissä peitenimellä Terentjev lähetystön kaupallisen neuvoksen peitevirassa.  Tuolloin Rybkina puolisoineen siirtyi Tukholmaan, mutta piti muiden kontaktiensa ohella tiiviisti yhteyttä Helsinkiin, olihan hänen ensimmäinen tehtävänsä Tukholmassa nimenomaan luoda yhteyksiä Talvisodan rauhan solmimiseksi.  Jakovlev toimi Ulkomaantiedustelun Balkanin osaston päällikkönä 1941-1945.  Berliinin aseman apulaispäällikkö 1946-1947, Moskovassa 1947-1949, aseman päällikkö Itävallassa 1949.  Kuoli sydäntautiin 1950.

                                                                 

                                                                  *

Uusi bolshevikkivalta perusti heti vallankumouksen jälkeen, joulukuussa 1917, turvallisuuselimen, Tsrezvytsajnaja Kommisijan eli Tsekan, jonka ensimmäinen päällikkö (1917-1926) oli puolalaissyntyinen Feliks E. Dzerzinski.  Tseka yhdistettiin sisäasioita käsittelevään kansankomissariaattiin (Narodnie Komissariat Vnutrennih Del, NKVD) helmikuussa 1922, mutta erotettiin jälleen heinäkuussa 1923 omaksi yksikökseen nimellä OGPU (Obiedinennoe Gosudarstvennoe Polititseskoe Upravlenie, hallituksen turvallisuus- ja tiedustelupalvelu).  Se toimi tällä nimellä vuoteen 1934, jolloin se 10.7.1934 jälleen yhdistettiin sisäasiainkansankomissariaattiin (NKVD, nyt lyhenteellä GUGB, Glavnoe Upravlenie Gosudarstvennoi Besoposnasti, hallituksen turvallisuus- ja tiedustelupalvelu). 

 

Helmikuussa 1941 Stalin organisoi salaisen poliisinsa uudelleen ja siitä tuli eri toimielin NKGB (Narodnie Komissariat Gosudartsvennoi Besoposnasti, hallituksen turvallisuuskansankomissariaatti).

 

Valtion turvallisuuskomitea (Komitet Gosudarstvennoi Besoposnasti, KGB) Neuvostoliiton turvallisuuspalvelun nimi vuodesta 1954 aina vuoteen 1991. 

 

Turvallisuuspalvelua johtivat perustaja-Feliksin jälkeen Vjasteslav R. Menzinski (1926-1934), Henrik G. Jagoda (1934-1936), Nikolai I. Jezov (1936-1939) sekä Lavrenti Berija (1939-1941). Jagoda (keväällä 1937), Jezov teloitettiin 1941 ja Berija 1953.  Monitaitoinen juonittelija ja Berijan apulainen sekä myöhempi varaministeri Bogdan Kobulovin mukaan Jezov oli laulanut Internationaalia, kun hänet oli viety teloitettavaksi.

 

Päivämäärällä 20.12.1920 Tsekaan perustettiin ulkomaanosasto (Inostrannii Otdel eli INO) ulkomaan toimintoja varten.  INO:n päälliköistä merkittävin oli Mihail Abramovits Trilisser (koodinimi Mihail Moskvin), Venäjän juutalainen, ammattivallankumouksellinen, attentaattori, Leninin suosikki, [H]ella Ernestova Murrikin, vuodesta 1908 Wuolijoki, rakastaja, agenttiorganisaattori, erottamisten erikoismies, siirrettiin sittemmin Kominterniin puhdistamaan poikkeamat (oli siis Otto Ville Kuusisen kollega), pidätettiin 23.8.1938, tuomittiin ammuttavaksi 1.2.1940.  Hella ja Mihail tapasivat 1906-1907 Trilissierin ollessa Suomessa.  He olivat yhteistoiminnassa myös 1920-luvun alussa kun Trilissier toimi GPU:n johdossa. 

 

Trilissierin seuraaja oli Arthur Artuzov, monien onnistuneiden ”vastavallankumouksellisia voimia” vastaan suoritettujen opraatioiden toteuttaja.  Myöhempi johtaja Abram Aronovits Slutski kuoli 17.2.1938 virkahuoneessaan.  Slutskin kaksi seuraajaa, Zelman Pasov ja Sergei Sipelglas ammuttiin.  Paikka oli tuulinen.

 

Neuvostoliiton ulkomaan tiedustelulle sen kulta-aikana 1930-luvulla oli tyypillistä, että monet parhaat illegaalit residentit (laittomasti maassa toimivat tiedustelupalvelun paikallispäälliköt) eivät olleet venäläisiä, vaan kielitaitoisia kosmopoliitteja, joilla oli pitkäaikainen tausta Kominternissa [tai muissa kumouskontakteissa] ennen kuin he liittyivät OGBU/NKVD:een.  He työskentelivät aatteesta, eivät rahasta. 

 

Moninaiset organisaatiomuutokset kirjainyhdistelmien vaihdoksineen eivät kuitenkaan merkinneet suuriakaan laitoksen turvallisuus- ja tiedustelulaitoksen toiminnalle.  -  Isotkin verkostot käsittivät vain kourallisen ydinihmisiä.  Tyypillinen piirre neuvostotiedustelun organisaatiossa oli ydinkaadereiden pienuus ja sotilaallinen järjestäytyminen.  Kurinalaisuus oli kuin armeijassa ylipäätään.  Erilaisia avustajia oli kymmenin- ja sadointuhansin niin Neuvostoliitossa kuin eri puolilla maailmaa.  Vaihtuvuus ydinkaadereissa oli varsin vähäistä [lukuun ottamatta jo mainittuja teloitustapahtumia].

 

NKVD:n ulkomaantiedustelun ”Erikoistehtävä-osasto” kohosi ”kansanvihollisten” jahdin ollessa kuumimmillaan 1930-luvun lopulla NKVD:n aktiivisimmaksi osastoksi ulkomailla.  Sen johdossa toimi Sebrijanskin jälkeen Pavel Sudeplatov.  Maaliskuussa 1939 Sudeplatov nousi INO:n varajohtajaksi ja erikoistehtävien osasto tuli kiinteäksi osaksi INO:a.

 

INO oli kärsinyt niin paljon vainoissa, että se joutui uusimaan rekrytointiaan vuoden 1940 aikana.  Moskovan lähistölle perustettiin syksyllä 1940 SHON, tiedustelukoulutuskeskus.  Se rekrytoi opiskelijansa Komsomolista sekä Moskovan, Leningradin ja Kiovan korkeakouluista valmistuneiden joukosta.  Monilla oli odotettavissa nopea ura, sillä paikkoja oli runsaasti täyttämättä terrorin jäljiltä.  SHON koulutti aluksi 120 henkilöä vuosittain.  Vain muutama heistä oli naisia.

Jukka Seppinen: Neuvostovakoilu Suomessa 1917-1991.  Strategia ja toiminta. 2006.

                                                                  *

 

Neuvostoliiton sisäasiainministeriön NKVD:n erikoisoperaatioista ja vakoilusta vastaavana upseerina vuosina 1938-1953 toiminut kenraaliluutnantti Pavel Anatoljevits Sudoplatov kertoo ”Stalinin Erikoistehtävissä – Kiusallisen todistajan muistelmat” -teoksessa, 1994, salatoiminnan monimuotoisuudesta Helsingissä, mainitsematta tarkemmin ajankohtaa, joka lienee toukokuu 1935 [Rybkin ja Rybkina avioituivat vasta 1936, VH].:

 

”Kahdeksan kuukauden koulutuksen jälkeen olin valmis aloittamaan ensimmäisen ulkomaanmatkani yhdessä Ukrainan kansallismielisten pääedustajan Vasili Lebedin kanssa, joka todellisuudessa oli ollut meidän agenttimme jo kolmentoista vuoden ajan.  Hän ja Jevhen Konovalets olivat viettäneet kolme vuotta venäläisellä sotavankileirillä Tsaritsynin lähellä vuosina 1915-1918.  Lebedistä oli tullut Konovaletsin apulainen, ja hän oli saanut komennukseensa puna-armeijaa vastaan taistelleen jalkaväen kivääridivisioonan Ukrainassa.  Vetäydyttyään joukkoineen Puolaan vuonna 1920 Konovalets oli lähettänyt Lebedin Ukrainaan organisoimaan maanalaista verkostoa, mutta tämä oli jäänyt kiinni.  Lebedillä ei ollut paljon valinnanvaraa – joko liittyä meihin tai kuolla.

 

Lebedistä tuli yksi tärkeimmistä taistelijoistamme rosvojoukkojen nujertamiseksi kaksikymmenluvun Ukrainassa, mutta se ei estänyt hänen nationalistimainettaan pysymästä ulkomailla hyvänä, sillä Konovalets piti häntä miehenä, jolla oli mahdollisuuksia valmistella Ukrainan valtaamista bolsevikkien käsistä Ukrainan kansallismielisten liiton OUN:n avulla.  Kaksi- ja kolmekymmenluvulla annoimme Lebedin matkustaa laittomia reittejä pitkin länteen ja saimme hänen kauttaan tietää, että Konovalets suunnitteli Ukrainan valtaamista takaisin tulevassa sodassa.  Lebed tapasi Berliinissä eversti Alexanderin, amiraali Wilhelm Canarisin edeltäjän Saksan tiedustelupalvelun johdossa 1930-luvun alussa, ja sai tietää Konovaletsin tavanneen kahdesti Hitlerin, joka oli luvannut kouluttaa useita hänen kannattajistaan natsien puoluekoulussa Leipzigissa. - - -

 

Lebed oli tietämätön siitä, että palveluksessamme oli toinenkin agentti, Kondrat Poluvetko, joka toimi Konovaletsin pääedustajana Suomessa.  Hän asui väärällä nimellä Helsingissä ja järjesti yhteyksiä maanpaossa elävien Ukrainan kansallismielisten ja heidän Leningradissa maan alla toimivien tovereidensa välille.  Ukrainalaisnationalistit olivat piilottaneet arkistonsa tunnettuun Saltykov-Stsedrinin kirjastoon Leningradissa, ja vaikka tiesimme asiasta, emme onnistuneet löytämään sitä ennen kuin vasta sodan jälkeen vuonna 1949.

 

Minut lähetettiin Helsingin kautta länteen.  Lebed saattoi minua mutta palasin heti Moskovan kautta takaisin Harkovaan.  Suomessa minut ohjattiin Poluvetkon puheille, mutta hänelle ei paljastettu todellista henkilöllisyyttäni.  Niinpä hän raportoi minusta säännöllisesti Zoja Voskresenskaja-Bybkinalle, valvojalleen NKVD:ssä.  Kerran Poluvetko oli ehdottanut eliminoimistani, mutta minun onnekseni päätösvalta ei ollut hänen käsissään.  Elintasoni Suomessa (ja myöhemmin Saksassa) oli äärimmäisen kehno.  Minulla ei ollut lainkaan taskurahaa käytössäni ja näin jatkuvasti nälkää.  Poluvetko piti minua vihollisena ja antoi vain kymmenen Suomen markkaa päivässä.  Niillä pystyin ostamaan jotain päivälliseksi ja käyttämään yhden markan kaasumittariin lämmittääkseni huoneeni.  Tavatessani salaa Zoja Rybkinaa ja hänen miestään, Suomen asemapaikkamme päällikköä eli residenttiä (tapaamisia varten oli laadittu aikataulu jo ennen Moskovasta lähtöäni), he toivat mukanaan voileipiä ja suklaata.  Sitten he tutkivat taskuni tarkistaakseen, etten vienyt ruokaa mukanani, sillä se olisi paljastanut koko pelin.  Ilmoittaakseni Keskukselle voivani hyvin kirjoitin kirjelappusen ”tyttöystävälleni”, revin sen ja heitin palaset roskakoriin.  Autuaan tietämättömänä Poluvetko keräsi palaset ja toimitti ne Zojalle.  Kaksi kuukautta Helsingissä odotettuani Konovaletsin kuriirit saapuivat”.

                                                                  *

 

Kimmo Rentola on todennut, että syksyllä 1939 Stalinia kiinnosti ennen kaikkea Ruotsin suhtautuminen Neuvostoliiton mahdollisesti tulossa olevaan hyökkäykseen Suomeen.  ”Suomen sisäinen tilanne ei ollut yhtä tärkeä selvittää eikä neuvostotiedustelun verkostokaan ollut Stalinin terrorin jäljiltä kunnossa.  Zoja Rybkina (Jartseva) oli sentään hengissä ja ilmaantui jälleen Helsinkiin vararesidentiksi solmimaan agenttisuhteita kuntoon”, Rentola summaa.  Hän jatkaa:

”Hyödyllisempi agenttilähde oli kirjailija Hella Wuolijoki, jolla oli tarkkoja tietoja ”sotakabinetin” keskusteluista 16. lokakuuta ja siltä pohjalta selkeä käsitys Suomen mahdollisten myönnytysten takarajasta: joitakin Suomenlahden saaria voitaisiin antaa ja Ahvenanmaasta keskustella, mutta sotilasliittoa ei solmittaisi eikä puna-armeijan joukkoja päästettäisi Manner-Suomeen”.  Tämän yhteenvedon Lavrenti Berija esitti Neuvostoliiton ylijohdon ytimelle eli Stalinille, Molotoville ja Voroshiloville luultavasti jo seuraavana päivänä eli 17.10.1939.  Hänen esityksensä lähteeksi on merkitty salasähke n:o 959 Helsingistä Irinalta, joka oli Zoja Bybkinan koodinimi.  Myöhemmin korkeassa iässä kirjoittamissaan muistelmissa Rybkina (= Voskresenskaja) kuvaa laajahkosti Hella Wuolijoen asemaa Helsingin kulttuuri- ja seuraelämässä.  Todettakoon, että kyseisessä Moskovassa esitettyjen vaatimusten johdosta valtioneuvostossa 16.10. kello 14.2o järjestetyssä neuvottelukokouksessa olivat läsnä pääministeri Cajander, ulkoministeri Erkko, puolustusministeri Niukkanen, valtiovarainministeri Tanner, sotamarsalkka Mannerheim, sotaväen päällikkö kenraaliluutnantti Österman, yleisesikunnan päällikkö kenraaliluutnantti Oesch, ministerit Paasikivi ja Yrjö-Koskinen, eversti Paasonen sekä jaostopäällikkö Nykopp.  Vuotoreitti lienee pääteltävissä.

                                                                  *

 

Mantshurian, Wienin, Berliinin ja Helsingin jälkeen Zoja komennettiin Tukholmaan, mutta kohta hän osallistui puna-armeijan syksyllä 1939 valtaaman itä-Puolan tiedustelusuhteiden järjestelyihin.

 

Joulunseutuna 1939 Zoja Rybkina saapui Tukholmaan.  Siellä hän kohtasi torjuvan suurlähettilään, madam Kollontain.  67-vuotias Kollontai katsoi nenänvarttaan pitkin 32-vuotiasta Rybkinaa.  Suurlähettiläs halusi lähettää tulokkaan oitis kotiin, mutta sai vastauksen Moskovasta: ”Zoja suorittaa Neuvostohallituksen toimeksiantoa”, näin hän itse kertoo muistelmissaan. 

                                                                  *

 

Sen sijaan että Kollontai olisi päässyt Rybkinasta eroon, hän saikin koko perheen Rybkinin mieliharmikseen.  Zoja Rybkina nimittäin kutsui miehensä Boris Rybkinin Tukholmaan, jonne hän saapui 19.1.1940 mukanaan Tannerin salasanoma Hella Wuolijoelle.  Kipinöitä leiskui myöhemminkin näiden kahden eri-ikäisen lähetystön johtavan naisen välillä.  Kollontai oli ainakin tuossa vaiheessa kokolailla pohjoismaisen sosialidemokratian linjoilla, kun Rybkina sen sijaan eli yhä väkevää bolshevistista kauttaan.  Rybkin lähetti Moskovaan ensimmäisen lyhyen ilmoituksen jo 19.1. sekä perusteellisemman raportin 25.1.1940.

                                                                  *

 

Moskova, joka Suomen rintamalla oli 10.2.1940 aloittanut suurhyökkäyksen, alkoi samoihin aikoihin panostaa neuvottelukosketuksiin Tukholmassa.  Moskovan mielenmuutoksen yllättämä lähettiläs Aleksandra Kollontai sanoi ääneen neuvokselleen: ”Tahtooko Moskova tosiaan tehdä rauhan valkosuomalaisten kanssa?  Mitä tämä tunnustelu on vai tahtooko Moskova tosiaan rauhaa?”  Totta kai ihmettely raportoitiin Stalinille.  NKVD lisäsi agenttitietoja siitä mitä Tukholmassa puhuttiin: ”Ellei Ruotsissa olisi Kollontain kaltaista lähettilästä, Venäjä olisi kauan sitten joutunut sotaan ruotsalaisten kanssa.”: Berijan raportti Stalinille, Molotoville ja Vorosiloville, ei päiväystä, luultavasti 23.2.1940.;

Kimmo Rentola: Residenttimme.. 

                                                                  *

 

Suurlähettiläs Aleksandra Kollontain äiti oli Aleksandra Masalin, joka oli suomalaissyntyisen maanomistaja Masalinin tytär.  Isä oli ukrainalais-puolalainen, Venäjän armeijassa palvellut kenraali Domontovitsh.  Madame Kollontai –nimen hän sai mieheltään Kollontailta, jonka kanssa hän oli  mennyt naimisiin 1892, mutta jonka hän oli jättänyt 1895 liittyessään vallankumouksellisiin.  Hänet oli ennen vallankumousta pidätetty poliittisen toiminnan vuoksi Tukholmassa ja karkotettu 19.11.1914 kuninkaallisella määräyksellä.  Tosin hän sai jo 1917 maahantuloluvan, mutta varsinaisen revanssin aika koitti 1930 jolloin hän saapui maahan Neuvostoliiton lähettiläänä: komennus jatkui 18.3.1945 saakka.  Hän oli aikaisemmin toiminut lähettiläänä Meksikossa ja Norjassa.  Hänen pitkä uransa neuvostolähettiläänä ja yleensä selviytymisensä vainoissa on oma lukunsa.  Lenin oli jo bolsevikkipuolueen 10. puoluekokouksessa 1921 lukenut madonluvut puolueen kaikelle oppositiotoiminnalle perin ajankohtaisen Kronstadtin kapinan kiihdyttämänä.  Stalin kehitti tälle pohjalle oman terrorinsa.  Muun muassa Aleksandra Kollontai kuului Leninin tarkoittamiin oppositiotovereihin.  Kollontai oli antanut tukensa ns. työläisopposition ohjelmalle.  Stalin ja Dzerzinski vaativat hänen erottamistaan puolueesta.  Kuitenkaan 11. puoluekokous ei sitä hyväksynyt.  Kollontai näyttää joutuneen tiukkaan valvontaan, vaikka diplomaattisia asemapaikkoja riitti pitkälle yli toisen maailmansodan. (J. Seppinen)

                                                                  *

 

Jukka Seppisen tutkimien Ruotsin Säkerhetspolis –aineistojen mukaan Boris Jartsev (Rybkin) siirrettiin Tukholmaan sikäläisen tiedustelutoiminnan lisävoimaksi vasta elokuussa 1940.  Tässä ei välttämättä ole ristiriita: kun vaimo toimi Tukholmassa ja mies Helsingissä, tapaamisia kaiketikin oli ja kysymys on mistä lähtien oleskelu oli pysyvämpää.  Elokuussa herra Rybkinistä joka tapauksessa tuli Tukholmaan NKVD:n salaisen palvelun päällikkö, residentti. 

 

Säpo:n papereihin tukeutuen Seppinen kertoo, että Tukholmassa Boris Rybkinin koodinimi oli Kin ja Aleksandra Jartsevan koodinimi Irina.  Vaimo oli syntyjään Aleksandra Kruglova. 

 

Seppisen mukaan residentti Boris Jartsev sai puolisonsa Aleksandran [Jartseva-Kruglova-Voskresenski] avukseen lokakuussa 1941.  Heidän johdollaan muodostui laaja verkosto, johon kuului useita kymmeniä henkilöitä.  Sillä oli kytkentöjä Tukholman NKVD:n lisäksi breitteihin ja Gestapoon.  Kun Boris Jartsev siirrettiin heinäkuussa  1943 Tukholmasta, hänen seuraajansa oli Aleksandra Jartseva.  Hän toimi tehtävässä helmikuuhun 1944 saakka. 

 

Säpo:n Mary Rhodes-Pekkalan kansion (P 3078) mukaan NKVD:n Suomea vastaan rakentaman vakoiluverkostossa 1941-1943 Jartsevien lähimmät yhdyshenkilöt olivat:

 

Aleksandra/Zoja Jartsevan kontaktihenkilöketjut:

Boris Jartsev;

Nikolai Vasiljev, NKVD;  Sonja Strand – Kurt Vogel, GESTAPO [Tukholmassa ja Berliinissä] – Per Meruling – Erkki Vala.

Alma Braaten;  Hella Wuolijoki – Mary Pekkala – Åke Claesson – Berthe Olsson – Yrjö Ruutu – Kerttu Nuorteva – Yngve Björnsten.

 

Boris Jartsevin kontaktihenkilöketjut:

Aleksandra/Zoja Jartseva;

Per Meurling

Ingegard Palme; M.S.Holstein – Mary Pekkala

Mary Pekkala; Roman Guberman, NKVD – Singhild Jenaische – Roger Packman –Hella Wuolijoki – Åke Claesson

Louis Kotro

Arne Nilsson; - Secret Service Tukholmassa, Gestapo

Lisäksi Jartsevilla oli Suomeen suuntautuvan brittivakoilun verkostossa linkit; Nikolai Vasiljev, NKVD, Gustav Johansson ja hänen kauttaan linkit Sonja Strandin välityksellä Per Meurlingiin ja toisaalla Kurt Vogeliin, jolla puolestaan piuhat kiinni Gestapoon sekä Tukholmassa että Berliinissä.

                                                                  *

 

Kohta talvisodan päättymisen jälkeen sodan aiheuttamasta hämmennyksestä toipuvat kommunistit ja radikaalivasemmistoon kuuluvat perustivat 22.5.1940 Suomen-Neuvostoliiton Rauhan ja Ystävyyden Seuran (SNS I).  Sen puheenjohtajaksi tuli vakaan sosialidemokraattisen Hannes Ryömän poika Mauri Ryömä.  Varhain edesmennyt Mauri Ryömä on vaimoni pikkuserkku.  Valvontaviranomaisten ja patrioottisesti ajattelevien mielestä seura omaksui pitkälti kommunistisen tavoitteenasettelun.  Seuran säännöissä korostettiin maiden välisten taloudellisten ja sivistyksellisten suhteiden kehittymistä.  Helsingissä seuran taustavoimina Neuvostoliiton lähetystössä toimivat NKVD:n miehet, lähetystön kaupallinen neuvos Vasili Terentjev, kovan luokan GPU-tiedustelumies Jelisei Jelisejev (Sinitsyn) [NKVD-koodinimi Kim] ja toinen lähetystösihteeri Boris Jartsev (Rybkin).  Terentjev sai elokuussa 1940 politbyroon päätöksellä tehtäväkseen rakentaa Suomeen vakoiluverkosto tulevaa loppuselvittelyä varten. 

                                                                  *

 

Lavrenti Berija kehitti välittömästi Saksan idänhyökkäyksen alettua kesällä 1941 ajatuksen surmata Hitler, eikä idea vaikuttanut epärealistiselta olihan Saksa täynnä neuvostoliittolaisia agentteja.  Lubjanka perusti erillisen osaston ”erikoistoimet vihollisen maaperällä”, jonka johtajana toimi Pavel Sudoplatov.  Hänen poikansa, professori Anatoli Sudoplatov on kertonut, miten valtion turvallisuuselinten ja mm. Pavel Sudoplatovin johdolla järjestettiin varhain sotien välisenä aikana kaikenlaisia tapaamisia Saksassa asuvien venäläisten emigranttien kesken.  1920-luvulla tämän toiminnan avainhenkilö oli Olga Tsehova, kirjailija Anton Tsehovin vaimon veljentytär.  Lokakuussa 1941 kun Saksan ryntäys itään oli edennyt syvälle Venäjän aroille, Stalin määräsi ankaran partisaanisodan.  Berija nimitti kenraali Sudoplatovin muiden tehtäviensä lisäksi NKVD:n erityisiskujoukkojen komentajaksi.  Loppuvuodesta Moskovaan kohdistui jo vakava uhka, ja erityisjoukot määrättiin organisoimaan tiedusteluverkko, joka aktivoitaisiin saksalaisten vallattua pääkaupungin.  Tämän verkon kovan ytimen muodosti Sudoplatovin muodostama erillinen ryhmä, jonka oli määrä eliminoida Hitler ja hänen lähimmät seuralaisensa, mikäli he valtaamisen jälkeen tulisivat Moskovaan.  Kenraali Pavel Sudoplatovin mukaan operaatio määrättiin Olga Tsehovan veljen Lev Knipperin ja hänen vaimonsa Maria Garikovnan tehtäväksi.  Kuten tiedetään tämä jahti ei koskaan johtanut tulokseen, ei Saksan mutta ei myöskään Neuvostoliiton maaperällä.

                                                                  *

 

Eräs episodi valloitettujen alueiden yhteistoimintahankkeista Puolan jaon jälkeen.  Puna-armeijan miehitettyä Puolan itäosan Berija määräsi, että prinssi [ruhtinas] Janusz Radziwill tuotaisiin suoraan Moskovaan, Lubjankan vankilaan.  Berija puhutteli häntä henkilökohtaisesti.  Kun Radziwill suostui yhteistoimintaan valvontaelinten kanssa, Berija totesi professori Anatoli Sudoplatovin mukaan: ”Prinssi, tässä epävakaassa maailmassa tarvitaan aina teidänkaltaisianne ihmisiä”.  Näyttää siltä, että Zoja Rybkina osallistui Puolassa tähän Radziwillin sieppaukseen ja hänen toimittamiseensa Lubjankaan. 

                                                                  *

 

Pavel Sudoplatov kertoo muistelmissaan Puolasta rekrytoitujen yläluokkaisten miesten taustoja:

 

”Syksyllä 1939, sen jälkeen kun Saksa oli valloittanut Puolan, pidätimme Puolan tiedustelupalvleun entisen Berliinin osaston päällikön, eversti Stanislas Sosnowskin  ja ruhtinas Janusz Radziwillin, (1880-1967) varakkaan ja poliittisesti vaikutusvaltaisen puolalaisen aristokraatin.  Siirsimme molemmat miehet Lubjankaan kouliaksemme heitä aktiivisesti asiamiehiksemme.  - - - 

 

[NKVD:n johtaviin vakoilupäälliköihin kuulunut, eversti Pjotr Zubov, joka oli 1936 toiminut Sudoplatovin henkilökohtaisena valmentajana, ja joka sittemmin oli joutunut Lubjankaan sellitankojen toiselle puolelle epäonnistuttuaan vallankaappauksen järjestämisestä Jugoslaviassa, oli 1939 yhä vangittuna.  – Zubov oli Lefortovon vankilassa Moskovassa mukiloitu armottomasti hänen entisen kestiystävänsä Bogdan Kobulovin käskystä.  Hänen kiduttajansa oli pahamaineinen B.V. Rodos, joka oli yrittänyt pakottaa Zubovin tunnustamaan murskaamalla hänen polvensa vasaralla.  Zubovista tehtiin invalidi, mutta hän kieltäytyi yhä tunnustamasta. – Zubovin käsittelyn taustalla oli Viktor Abakumov.  Kun Abakumov vuonna 1946 nimitettiin Neuvostoliiton turvallisuusministeriksi, Zubov, joka kohta vapauduttuaan oli nimetty ulkomaantiedustelun erään osaston päälliköksi, sai luvan jädä eläkkeelle.  Sudoplatov matkusti eläkeläisinvalidi Zubovin kanssa Prahaan tammikuussa 1948, Tsekkoslovakian tilanteen käydessä yhä kuumemmaksi, tehtävänään Molotovin käskystä toimittaa salaa Benesille pyyntö, joka todellisuudessa oli tietenkin käsky, erota arvokkaasti ja luovuttaa valta kommunistipuoluetta johtavan Gottwaldin käsiin.  Eräs ympyrä sulkeutui tuolloin: Zubov oli aikanaan toiminut NKVD:n Prahan toimiston päällikkönä ja ollut silloin Benesin valvontaupseeri – ja sodan edellä jopa pelastanut hänen Benesin hengen. ]. 

 

Zubov onnistui värväämään Sosnowskin ja sai hänet vakuuttumaan siitä, ettei Saksan tai Puolan turvallisuuspalvelulla ollut mitään tulevaisuutta tarjottavanaan hänelle ja sen vuoksi hänen oli parasta suostua yhteistyöhön Venäjän tiedustelupalvelun kanssa.  Kolmikymmenluvulla Puolan Berliinin asemapaikan päällikkönä toiminut Sosnowski oli johtanut tehokasta asiamiesverkkoa.  Hän oli syntyään puolalainen aristokraatti, joka oli omistanut Berliinissä hevostallin ja sijoittanut agenttejaan, useimmiten viehättäviä naisia, natsipuolueen päämajaan ja ulkoministeriön sihteerinvirastoon. 

 

Vuonna 1935 [p.o. 27.2.1934, VH] Gestapo oli napannut useimmat hänen agenteistaan ja pidättänyt Sosnowskin vakoilusta syytettynä.  Hän oli kertonut kuulustelijoilleen Lubjankassa, että hänen agenttinsa oli mestattu Plötzenseen vankilassa hänen silmiensä edessä.  Hänet itsensä vaihdettiin Puolan etnisten saksalaisten johtajaan, jota puolalaiset syyttivät vakoilusta.  Vuonna 1937 Varsovan sotaoikeus oli tuominnut Sosnowskin valtion varojen kavaltamisesta, ja hänet oli lähetetty vankeuteen Itä-Puolaan.  Puna-armeija oli siepannut hänet vuonna 1939 joukkojemme vapauttaessa vankilan ja siirtäessä sen NKVD:n alaisuuteen.  Sosnowskilta saimme tietää, että kaksi hänen agenteistaan oli jäänyt jatkamaan työtään, ja juuri hän keksi ensimmäisenä ajatuksen, että ruhtinas Radziwill voisi palvella lähettinä Puolan johdon ja Hitlerin varamiehen Hermann Göringin välillä.  Sosnowski päätti ryhtyä yhteistyöhön kansamme esittäessämme todisteita hänen Berliinissä olleesta verkostaan.  Ne saivat hänet vakuuttumaan, että tiesimme hänestä kaiken.  [Tässä Jerzey Sosnovskin ”käsittelyssä” Zoja Rybkina oli siis mukana, VH].  Sosnowski tiesi aivan liian paljon, joten emme voineet päästää häntä käsistämme ennen kuin hän oli suostunut yhteistyöhön uusien esimiestensä kanssa.  Kahdesta hänen Saksassa olleesta tietolähteestään oli meille paljon hyötyä vuonna 1940 ja sitä seuranneina kahtena ensimmäisenä sotavuotena.  -  Olimme pitäneet Radziwillia silmällä 1930-luvun puolivälistä lähtien ja tiesimme hänen kestinneen Göringiä metsästyskartanossaan lähellä Vilnaa, joka silloin kuului Puolaan.  Muistelmissaan Radziwill vahvistaa tavanneensa Berijan ja kertoo tämän lähtiessään kerran sanoneen hänelle: ”Teidän kaltaisianne ihmisiä, ruhtinas, me tarvitsemme aina”.- -

 

Berijan värvättyä Radziwillin vaikuttaja-agentiksemme järjestin [siis Pavel Sudoplatov] hänet vuonna 1940 takaisin Berliiniin, mikä noudatti myös Englannin, Italian ja Ruotsin kuninkaallisten vaatimuksia hänen vapauttamisestaan.  Berliinissä oleva asemamme [aseman aktiivitoimijoihin voidaan katsoa kuuluneen myös Zoja Rybkinan] raportoi meille Radziwillista. Hänet nähtiin diplomaattien juhlatilaisuuksissa Berliinissä ja entisen metsästyskumppaninsa Göringin seurassa.  Sain käskyn keksiä sopivan tavan ottaa Radziwilliin yhteyttä Berliinissä samana vuonna 1940.  Päätimme olla turvautumatta tarpeettomin salatekniikoihin, sillä Radziwill oli julkisuuden henkilö ja saattoi käydä Neuvostoliiton suurlähetystössä normaalien liikeasioiden varjolla esimerkiksi keskustelemassa miehitetylle alueille jääneestä omaisuudestaan.  - -

 

Tiesimme, ettei Radziwillilla ollut mahdollisuutta päästä käsiksi strategisiin sotilastietoihin.  Päätimme odottaa kärsivällisesti ja ottaa yhteyttä vasta, kun hän sattuisi vierailemaan Sveitsissä tai Ruotsissa.  Käsittääkseni hän ei käynyt kummassakaan maassa.  Hitlerin hyökättyä [22.6.1941] Radziwill häipyi taka-alalle, mutta tiesimme hänen jääneen Saksaan ja Puolaan ja nauttivan elämästään.  Vuonna 1942 kadotimme hänet joksikin aikaa näköpiiristämme.  Jälkeenpäin ajatellen näyttää selvältä, että yliarvioimme Radziwillin henkilökohtaisia suhteita ja vaikutusta Göringiin.”.

                                                                  *

 

Saksan idänhyökkäyksen 1941 ajankohdan ennakoinnista Pavel Sudoplatov:

 

”Marraskuusta 1940 alkaen olimme hälytystilassa.  Siinä vaiheessa Pavel Zuravljov ja Zoja Rybkina aloittivat operatiivisen kansion, jonka nimeksi annettiin Zateja (Hanke).  Siihen kerättiin tärkeimmät tiedot Saksan sotilaallisista siirroista, jotka loukkasivat Neuvostoliiton etuja.  Tiedoston avulla oli helpompi seurata tapahtumien kulkua ja informoija johtajiamme Saksan politiikan suunnasta.  Sen sisältämää informaatiota välitettiin säännöllisesti Stalinille ja Molotoville, jotka yrittivät hyödyntää sitä poliittisesti sekä Hitlerin rauhoittamiseksi että yhteistyön edistämiseksi hänen kanssaan.  ”Hanke” sisälsi hämmentäviä raportteja, jotka saivat neuvostojohdon vakavissaan epäilemään, voiko Hitlerin marraskuussa 1940 Berliinissä Molotoville tekemää ehdotusta maailman jakamisesta Saksan, Neuvostoliiton, Italian ja Japanin kesken ottaa lainkaan vakavasti. - - -

 

Tiedusteluarviot [Hitlerin] hyökkäyksen ajoituksesta olivat ristiriitaisia.  Richard Sorge tiedotti Tokiosta, että sen oli määrä tapahtua 1. kesäkuuta.  Berliinissä oleva asemamme puolestaan raportoi sen tapahtuvan suunnitelmien mukaan kesäkuun 15. päivänä.  Jo sitä aikaisemmin, 11. maaliskuuta, GRU oli ilmoittanut hyökkäystä suunniteltavan kevääksi.  Asiasta ei ollut selkeää kuvaa, ja sekin hämärtyi entisestään käynnissä olevien neuvottelujen vuoksi.

 

Saksan Moskovan lähetystössä muutama päivä ennen sodan syttymistä pidettyyn coctailtilaisuuteen osallistunut Zoja Rybkina oli pannut merkille, että joitakin koriste-esineitä ja maalauksia oli siirretty pois.  Etsiskellessään uusia paikkoja salakuuntelulaitteiden sijoittamiseksi hän huomasi suurlähetystön henkilökunnan pakkaavan tavaroita evakuointia varten.  Havainto sai meidät huolestumaan”.

                                                                  *

 

”Useimmat naispuoliset venäläiset vakoilijat olivat salaperäisiä, viehättäviä ja varsin erikoisia persoonia”, sanoo Ljudmila Mihailova, Gorokhovajakatu 2:ssa toimivan tiedustelupalvelun museon johtaja.  Hänen määritelmänsä saa varmennuksen monista monia naisvakoojia esittävistä valokuvista, jotka koristavat museon seiniä.  Naisia on toiminut ammatissa ennen ja jälkeen vuoden 1917 vallankumousta.  Siellä on useita lumoavia naismuotokuvia, kuten esimerkiksi Zoja Voskresenskaja, joka vappuna eli 1. päivä toukokuuta 1941 tanssi Saksan suurlähettilään Werner von Schulenbergin kanssa ja sai kuulla, että Natsi-Saksa tulee hyökkäämään Neuvostoliittoon.  Hän meni suoraan Stalinin luo raportoimaan asiasta viisi päivää ennen hyökkäystä, mutta Stalin ei uskonut häntä.”.: St. Petersburg Times. 

                                                                  *

 

Neuvostoliiton Länsi-Euroopassa sijaitseva tiedusteluverkosto, ”Punainen Orkesteri” (Rote Kapelle) oli 1930-luvun jälkipuoliskolla kärsinyt raskaita repeämiä.  Keskeiset tekijät olivat joko loikanneet (Aleksandr Orlov (entinen Nikolski) Espanjassa, Valter Krivitski Hollannissa, Ignace Reiss (=Poretski) ja Maksim Steinberg Sveitsissä) tai tapettu Stalinin puhdistuksissa Moskovassa.  Jäljelle jääneen verkoston keskeinen voimatekijä oli NKVD:n Tukholman residentti, Zoja Rybkina. 

 

Tätä omissa joukoissa tapahtunutta veristä ja armotonta apuharvennusta vasten tämän naisen ura, stalinistisen teräsrouvan, salaisen poliisin esiupseerina näyttäytyy kaikessa mahdissaan.  Hänen henkilöverkostonsa ja suhteensa olivat laajat ja ulottuivat hyvin korkealle.  Hänen läsnäolonsa ja toimintansa liittyy mitä moninaisimpiin toisen maailmansodan käännekohtaan.

 

Rote Kapellen verkostoanalyysissä Saksan suunnalla nousevat esille:

Puna-armeijan tiedustelupäällikkö Filip Golikov, NKVD:n residentti Vasili Zarubin (=Zubilin), Zoja Rybkina ja ulkomaantiedustelun Saksan jaoksen päällikkö Pavel Zuravljev.

 

Zoja Rybkinan vakoilijaverkoston tunnetuimmat tiedonantajakontaktit, siis hänen valvontansa alla vakoilua harjoittaneet NKVD-agentit olivat nykyisen tiedon mukaan ruotsalainen laulaja-näyttelijä Zarah Leander ja venäläis-saksalainen näyttelijätär, kirjailija Anton Tsehovin puolison veljentytär Olga Tsehova.

                                                                  *

 

Vakoilun ja tiedustelun tarkoitus on hankkia tietoa vastapuolen aikeista ja toimista.  Solutuksella pyritään tämän lisäksi disinformaatiota annostelemalla harhauttamaan vihollista ja saamaan näin strategisia hyötyjä. 

 

Sudoplatov kertoo, miten he alkoivat vuonna 1942 syöttää Abwehrille ja Gestapolle kenraalieversti Kuznetsovin johdolla GRU:ssa tuotettua disinformaatiota.  Kaksi vahvaa harhautusoperaatiota tuolloin olivat nimeltään Luostari ja Kuriiri.  Molempien tuloksista oli raportoitava suoraan Stalinille. 

 

Operaatio Kuriirin peitejärjestöksi oli kehitelty maanalainen neuvostovastainen kirkollinen organisaatio, jota Venäjän ortodoksinen kirkko Moskovassa tuki.  Arkkipiispa Ratmirov oli verkoston johtaja.  Toimipaikastaan Samarasta (Kuibysevistä) Volgan alueelta hän lähetti kaksi noviisiksi tekeytynyttä kuriiria Pihkovan luostariin viemään tietoja sen johtajalle, joka oli yhteistyössä saksalaismiehittäjien kanssa.  Molemmat noviisit, Ivan Mihejev ja Vasili Ivanov, olivat ammattitaitoisia NKVD-virkailijoita, toinen heistä Pavel Sudopladovin vaimon Emman kouluttama.  Arkkipiispa Ratmirov oli työskennellyt Zoja Rybkinan valvonnassa Kalininissa sen joutuessa saksalaisten miehittämäksi.  Kaupungin vapauttamisen jälkeen hänet oli siirretty Samaraan, ja siellä hän oli näön vuoksi johtanut erästä neuvostovastaista kirkollista järjestöä, joka perusti alaosastojaan kaikille Saksan miehittämille alueille ja julisti yhden yhtenäisen ortodoksikirkon muodostamista.  Noviisit olivat aiemmin työskennelleet hänen kanssaan Kalininissa ja olivat sen vuoksi tuttuja saksalaisille.

 

Myöhemmin Stalin oivalsi, että kirkosta oli sodan kuluessa tullut hänen poliittinen liittolaisensa: NKVD:n läpisoluttama kirkko voisi olla hyödyksi ja niin hän antoi kirkon valita uuden patriarkan.  Sodan jälkeen generalissimus Stalin määräsi lahjoittamaan arkkipiispa Ratmiroville kultakello ja mitali.  Mihejev kohosi 1960-luvulla uskonnollisista asioista vastaavan valtionkomitean apulaispäälliköksi Moskovaan.

                                                                  *

 

Vuoden 1942 kuluessa tiedustelumaailman kenttään syntyi uusi painopistealue: atomivakoilu.  Neuvostoliiton tiedustelupalvelun puoliavoimesti MIT:iin ujuttamien vakoilijoidensa kautta se pääsi jyvälle Manhattan-projektin nimellä tunnetusta atomipommihankkeesta ja siihen osallistuneista tiedemiehistä. 

 

Ulkomaanosaston erikoisryhmä sai vahvistusta Lise Meitnerilta, Saksasta Ruotsiin paenneelta fyysikolta, jolle Niels Bohr oli järjestänyt työpaikan Ruotsin tiedeakatemian fysiikanlaitokselta.  NKVD:n Ruotsissa olevat agentit Zoja Rybkinan  johdolla lähestyivät Meitneria, joka vahvisti tiedot uraanipommin toteuttamiskelpoisuudesta. 

 

Lise Meitner pakotettiin vuonna 1938 luopumaan työstään ydinfysiikan ja kemian alalla Kaiser-Wilhelm –Instituutissa.  Hennolla ja ujolla mutta samalla melkein pelottavalla Meitnerilla oli tärkeä osuus Otto Hahnin ja Fritz Strassmanin tekemissä kokeissa alkuaineiden muuttamiseksi neutronipommituksen avulla.  Erikoisryhmän päällikön Sudoplatovin mukaan Meitnerin tutustutti Niels Bohriin kirjailija Hella Wuolijoen tytär Vappu Tuomioja.  Kuten jo aiemmin on mainittu, Wuolijoen valvojana toimi Zoja Rybkina.

 

Myöhemmin 1945 atomivakoilun puitteissa järjestetty eräs asiantuntijoiden tapaaminen toteutettiin Zoja Rybkinan ystävän, tanskalaisen kirjailijan Martin Andersen Nexön avustuksella.  Martin Andersen Nexö oli Talvisodan sytyttyä antanut laajalle levitetyn julkilausuman, jossa ehdoitta tuki Neuvostoliiton hyökkäystä Suomeen.

                                                                  *

 

Antony Beevor: Olga Tsehovan arvoitus;

 

”Hitleriä kiehtoi myös ruotsalainen näyttelijätär Zarah Leander, jota usein verrattiin Olga Tsehovaan.  Leander oli kuuluisa matalasta, käheästä lauluäänestään.  Kun Hitler halusi Berghofissa tehdä vaikutuksen sisäpiirinsä sihteereihin ja upseereihin, hänellä oli [viimeisen sihteerinsä Traudl Jungen kertoman mukaan] tapana houkutella rakastettua koiraansa Blondia laulamaan.  Kun koira sitten alkoi äännellä, Hitler sanoi: ”Laula matalammalta, Blondi, laula niin kuin Zarah Leander!” ja Blondi ulvoi kuin susi. 

 

Viime aikoina on käynyt ilmi, että Zarah Leander oli todennäköisesti paljon aktiivisempi Neuvostoliiton tiedustelupalvelun agentti kuin Olga Tsehova.  Leanderilla, jolle NKVD antoi koodinimen ”Rose-Marie”, oli se etu, että hän pystyi matkustamaan takaisin Ruotsiin ja ottamaan huomaamatta yhteyttä valvojaansa Zoja Rybkinaan, joka toimi Tukholman residentin sijaisena.  Rybkinalle ei tuohon aikaan kerrottu Olga Tsehovasta, mutta [] Berija teki Rybkinasta Olga Tsehovan valvojan erikoislaatuisissa olosuhteissa vuonna 1953”.

                                                                  *

 

Die Leander olikin toveri Zarah?

Ei ole mikään salaisuus, että salaiset raportit Saksasta Neuvostoliittoon ja takaisin kulkivat ensisijaisesti puolueettoman maaperän, Ruotsin, kautta.  Tukholmasta tuli käytännössä sen liikenteen solmukohta, minkä johtajana toimi aviopari Zoja ja Boris Rybkin.  Zoja organisoi kuriiripostin toiminnan Neuvostoliittoon ja sieltä takaisin.  Samanaikaisesti Boris keskittyi luomaan ruotsalaista kontaktiverkostoa, johon kuului muun muassa Karl Gerhard, tärkeä tekijä Moskovalle laajan suosionsa vuoksi, jonka ansiosta kaikki ovat avautuivat hänelle – aina kuninkaallista hovia myöten.  Käytettävissä olevat arkistotiedot ja muistiinmerkinnät antavat aiheen uskoa, että kontakti toimintavalmiiseen attentaattien tekijään Igor Miklasevskiin [kirjoittaja tarkoittanee Boris Miklasevskia, entistä nyrkkeilytähteä, joka esiintyi Saksassa neuvostoloikkarina, ja yritti Olga Tsehovan liepeillä suunnitella Hitlerin tai Göringin murhaa, ei saanut Stalinia innostumaan, pakeni 1944 Ranskaan murhattuaan sitä ennen setänsä, soluttautui Vlasovin joukkojen rippeisiin, palasi 1947 Neuvostoliittoon ja palkittiin Punaisen lipun kunniamerkillä.] Tukholman kautta säilyi.  Henkilö, joka lopulta luovutti tiedon, että Miklasevski onnistui saapumaan Berliiniin oli eräs aikakauden suurista filmitähdistä ja Hitlerin suosikeista, nimittäin Zarah Leander.  Zoja Rybkina väittää osittain tekaistussa muistelmakirjassaan ”Nyt voidaan kertoa totuus”, että kuriiri oli eräs ruotsalainen liikemies, joka oli värvätty erityisesti tähän tehtävään.  Zarah Leanderin rooli oli tuolloin vielä tuntematon.  Mutta vastavärvätty agentti ei kykene suorittamaan tämän vaativuustason tehtävää, riski koko hankkeen epäonnistumisesta olisi liian suuri. - - -

 

Zarah Leander matkusti ahkerasti Tukholman ja Berliinin välillä, ahkerammin kuin tavallinen kuriiri.  Hän sai usein kutsun Saksan lähetystöön, jossa hän seurusteli suurlähettilään ja hänen korkeiden saksalaisvieraidensa kanssa..  Samanaikaisesti hän kokosi Pavel Sudoplatovin mukaan tietoa, joka ”auttoi meitä [Neuvostoliittoa] saamaan kuvan Pohjolan tilanteesta sekä englantilais-amerikkalaisista ja saksalaisista intresseistä tällä alueella”.

 

Mikään ei viittaa siihen, että Zarah Leander olisi toiminut Neuvostoliiton asialla rahan vuoksi.  Salainen [Ruotsin kommunisti-] puolueen jäsenkirja, joka oli ennen kaikkea välttämätön ja toisaalta rasite salaiselle agentille, todistaa että hänen toiminnallansa oli ideologinen motiivi.  Liekö tämä salainen mielenkiinto vilahtanut myöskin hänen suurmenestyksensä ”Novgorodin ruusun” [Die Rose von Novgorod] nimessä.  Zarahilla ei sitä paitsi mitään rahan tarvetta.  Hän oli Saksan korkeimmin palkattu taiteilija puolen miljoonan saksanmarkan vuosituloillaan.:

Arkadi Waxberg: Die Leander egentligen kamrat Zarah? 7.7.2003, tarkennettu 27.3.2008.

                                                                  *

 

Valkyriamaisen voimakasta Zarah Leanderia on yleisesti pidetty Saksan ystävänä ja ainakin jossain määrin natsimielisenä, mutta ilmitulleet neuvosto-suhteet näyttävät vedenpitäviltä.  1930-luvun lopussa ja 1940-luvulla kaksi nimetöntä vihjeenantajaa tiedotti Lenaderin neuvostosuhteista.  Lisäksi Ruotsin puolustusvoimien tiedusteluosasto ilmoitti Säkerhetspolisille Leanderin yhteyksistä tunnettuihin kommunisteihin, näiden joukossa ruotsalainen Per Meurling.  Säpo:n arkistossa esiintyy tietoja Leanderin suhteista sekä saksalaisiin että venäläisiin vakoojiin.  Arkistotiedoissa puhutaan hänen ristiriitaisista yhteyksistään natseihin, antinatseihin, kommunisteihin ja lehtitietojen mukaan häntä pidettiin peräti Britannian agenttina.  Zarah Leanderin uskotaan osallistuneen paitsi puhtaaseen huhujen levitykseen myös luotettavista läheistä peräisin olevan informaation jakeluun.  Jotkut jotka sanovat hänen kulkeneen hyvää jalkaa venäläisten kanssa ilmenee siitä, että Ruotsin kommunistinen puolue antoi hänelle todistuksen kun hän palasi Saksasta 1943 Ruotsiin.  Todistuksessa vahvistettiin, että Zarah Leander on todellinen demokraatti ja ei-natsitartuntainen [”ej nazistanstruken”].  1950-luvulla Yhdysvaltain armeijan tiedustelupalvelulta tuli ilmoitus, jonka mukaan Leanderin epäiltiin olleen venäläisten vakoilija.  - 

 

Antony Beevor puolestaan tukeutuu kirjassaan Olga Tsehovasta kolmeen lähteeseen:

Traudl Jungen, Hitlerin viimeisen henkilökohtaisen sihteerin muistelmissaan mainitsemaan. 

”The Times”, 11. heinäkuuta 2003 artikkelissa ”Zarah Leand (1907-1981) ja Neuvostoliiton turvallisuuspalvelu”. 

Anatoli Pavlovits Sudoplatovin 24.9.2003 tehty haastattelu.  Sudoplatov on KGB:n kenraalimajuri Pavel Sudoplatovin poika: Pavel toimi NKVD:n ulkomaanosaston päällikkönä ja hän jos kuka tiesi totuuden, mutta kertoiko hän tietonsa pojalleen?:

Fredrika Bremer Historia, 6.-7.12.2006.

                                                                  *

 

 

 

                                                                  *

 

Pavel Sudoplatov:

”He [Rybkin ja Rybkina] toimivat aktiivisesti myös salaisissa operaatioissa talouselämän alueella.  Vuonna 1942 Rybkin järjesti erään agentin, suositun ruotsalaisen näyttelijän ja satiirikon Karl Earhardtin, avulla sopimuksen vetolujuudeltaan korkealuokkaisen teräksen toimittamisesta Neuvostoliiton lentokoneteollisuudelle.  Kaipasimme kipeästi kyseistä terästä, sillä metallurgiset laitoksemme olivat joutuneet vuonna 1941 saksalaisten käsiin ja Siperiasta tulevat toimitukset olivat epäluotettavia.  Sopimus rikkoi karkeasti Ruotsin puolueettomuuspolitiikkaa, kun taas Wallenbergin suvun valvoma Enskilda Banken keräsi huomattavia voittoja teräksen vaihtamisesta venäläiseen platinaan.

 

Wallenbergit olivat kiinnostuneita rauhansopimuksen aikaansaamisesta Suomen ja Neuvostoliiton välille, koska heillä oli suuria pääomasijoituksia Suomessa.  Raoulin setä Marcus Wallenberg tunsi läheisesti Karl Earhardtin, joten Keskus ehdotti että Earhardt esittelisi Zoja Rybkinan Marcus Wallenbergille joillakin cocktailkutsuilla.

 

Zoja hurmasi Wallenbergin, ja he sopivat uudesta tapaamisesta Wallenbergien Saltsjöbadenissa Tukholman ulkopuolella omistamassa loistohotellissa.  Zoja Rybkina vietti viikonlopun Marcus Wallenbergin kanssa pohtien, miten Neuvostoliiton ja Suomen diplomaatit saataisiin tapaamaan toisiaan, jotta erillisen rauhansopimuksen ehdoista voitaisiin päättää.  Rybkinan mielestä Wallenbergin tuli saattaa suomalaisten tietoon ennen muuta se seikka, että neuvostoliittolainen osapuoli oli valmis takaamaan Suomen todellisen puolueettomuuden vastineeksi siitä, että maa suostuisi Neuvostoliiton rajoitettuun sotilaalliseen läsnäoloon Porkkalan alueella sijaitsevissa Suomen Itämeren-satamissa.

 

Ei kestänyt kuin viikon, kun Marcus Wallenberg oli järjestänyt Zoja Rybkinan ensimmäisen tapaamisen Suomen Tukholman-suurlähettilään ja tulevan presidentin Juho Kusti Paasikiven kanssa.  Aleksandra Kollontai, Neuvostoliiton Ruotsin-suurlähettiläs ja ensimmäinen naisdiplomaattimme, osallistui neuvotteluihin Stalinin ja Molotovin antamien ohjeiden mukaan.  Konsultaatiot jatkuivat koko kesän 1944, ja sopimus solmittiin syyskuun 4. päivänä.  Uutistoimisto Tass tiedotti Suomen luopuneen liitosta Hitlerin kanssa ja allekirjoittaneen Neuvostoliiton kanssa sopimuksen aselevosta.

 

Raoul Wallenbergin pidättäminen Budapestissa vuonna 1945 ei siis ollut mikään sattuma.  Stalin ja Molotov halusivat kiristää Wallenbergin sukua ja käyttää hyväkseen sen suhteita solmiakseen edulliset sopimukset lännen kanssa.  Vuonna 1945 Neuvostoliiton johto pelasi ”juutalaiskysymyksellä” ja levitti liittolaistamme Englantia rauhoittaakseen kyynisesti huhuja Krimille – ei siis Palestiinaan – perustettavasta juutalaisvaltiosta.  Sain Berijalta suullisesti ohjeen levittää tämänsuuntaisia tietoja neuvotteluissa, joita vuonna 1945 kävin Yhdysvaltain suurlähettilään Averall Harrimanin kanssa Matvejevin peitenimellä.  Kuvittelin Stalinin halunneen värvätä Wallenbergin auttamaan kansainvälisen pääoman hankkimisessa jälleenrakentamisen vauhdittamiseksi sodan jälkeen ja käyttäneen tässä juutalaisvaltiota syöttinä.

 

Raoul Wallenberg järjesti parhaillaan intensiivisesti Saksan ja Unkarin juutalaisia Palestiinaan, kun puna-armeija pidätti hänet Budapestissa.  Tiesimme maailman juutalaisyhteisön johtajien pitävän häntä sankarinaan.  Wallenbergiä ei olisi voitu pidättää ilman Moskovan suoraa käskyä.  Ja vaikka hänet olisi pidätetty vahingossa, kuten Budapestin kiivaiden taistelujen keskellä joskus tapahtui, Smersin viranomaisilla oli velvollisuus tiedottaa tapahtuneesta Moskovaan.  Nyt tiedetään, että määräyksen Wallenbergin pidättämisestä Unkarissa vuonna 1945 oli allekirjoittanut silloinen puolustuskomissaarin sijainen Nikolai Bulganin, joka myös toimitti sen edelleen Smersin johtajalle Abakumoville.

 

KGB-virkailijat ja lehtimiehet ovat tutkineet Wallenbergin tapausta tuloksetta melkein puoli vuosisataa, mutta hänen tietojensa väitetään salaperäisesti kadonneen.  Aleksandr Belkin, yksi entisistä työtovereistani ja Smersin silloinen varapäällikkö, sanoo nähneensä kansiot ennen niiden katoamista.  Hän kertoo Smersin kaikkien asemapaikkojen saaneen 1945 orientirovkan eli yhteenvedon, jossa Wallenbergiä luonnehdittiin Saksan, Yhdysvaltain ja Ison-Britannian tiedustelupalvelujen vanhaksi tutuksi.  Ohjeiden mukaan Wallenbergistä liikkeistä oli koko ajan raportoitava Moskovaan ja hänen yhteyksiään Saksan valtion edustajiin ja paikallisviranomaisiin oli valvottava ja tutkittava.

 

Muistan Kutuzov-nimisen agenttimme, Budapestissa asuneen venäläisemigrantin ja kaksikymmenluvulla värväämämme ruhtinas Kutuzovin sukulaisen, antaneen raporteissaan Wallenbergin työstä Unkarissa hyvin kyseenalaisen kuvan.  Kutuzov työskenteli Punaisen Ristin Budapestin-toimistossa ja piti silmällä Wallenbergin liikkeitä.  Hän väitti Wallenbergin auttavan Saksan tiedustelupalvelua.  Wallenbergin työ juutalaisten vapauttamiseksi oli erittäin vaarallista, ja hänen oli pakko neuvotella usein Saksan turvallisuusvirkailijoiden kanssa.  Kutuzov tulkitsi tämän niin, että Wallenberg pelasi kaksoispeliä.  Raoul Wallenberg ei ollut suojautunut pakkovärväystämme vastaan ja oli joutunut vallinnan eteen: ellet liity meihin, paljastamme sinut saksalaisten agentiksi.  Tällä tavalla hänet nähtävästi oli ollut tarkoitus värvätä ja sitten hänen avullaan edistää Wallenbergin suvun ja Neuvostoliiton Skandinaviassa olevien edustajien [= residentti Rybkina & miehensä Rybkin] välistä yhteistyötä”.

                                                                  *

 

”Rauhantunnustelujen Suomen ja Neuvostoliiton erillisrauhan solmimiseksi todella käynnistyttyä kesäkuun suurhyökkäyksen jälkeen 1944 suurlähettiläs Kollontai ylsiti 14.7.1944 Paasikiveä Ruotsin Helsingin lähettiläälle Hans Beck-Friisille sanakääntein, jotka eivät jättäneet sijaa arvailulle: Moskova arvosti suuresti Paasikiven vilpittömyyttä toiminnassa Neuvostoliiton kanssa (Kollontai käytti ranskankielistä sanaa sincérite). – Kun keskusteluyhteys näin oli avautunut uudelleen Kollointain kanssa, presidentti Risto Ryti jätti 1.8.1944 eroilmoituksensa.  Uuden hallituksen muodostamisen jälkeen Neuvostoliitto aloittaisi neuvottelut, mikäli Suomen hallitus pyytäisi rauhaa.  Tavoitteena oli aseleposopimus ja lopullinen rauha tehtäisiin yleisen rauhanteon yhteydessä.

 

Ajatus Tukholmaan perustettavasta kilpailevasta hallituksesta, jonka kanssa rauha tehtäisiin, ei innostanut Neuvostoliittoa; asia piti hoitaa Helsingissä olevan hallituksen kanssa.  Tämä oli tärkeätä jo Yhdysvaltain ja Ison-Britannian vuoksi.  Epäilemättä lisäksi kokemukset Terijoen hallituksesta olivat yhä venäläisten mielissä.

 

Kollonatai nimesi Marcus Wallenbergin kanssa 15.7.1944 käymässään keskustelussa muitakin ministerikandidaatteja pääministeriksi kuin Paasikiven.  Kollontain mukaan uuden hallituksen ministereiksi sopisivat turvasäilössä aiemmin olleet ”Helo, Sundström, Rydberg tai Räisänen”.  Näiden esille nostamisen katsottiin osoittavan Moskovan todellisia pyrkimyksiä.  Tällaisia käsityksiä esittivät niin Linkomies, Ramsay, Tanner kuin muutkin: he olivat oikeassa.  Nämä olivat Ny Dag –lehden tarkoittamia uusia miehiä Paasikiven ohella.”:

Jukka Seppinen: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917-1991.

                                                                  *

 

Hella Wuolijoen sanotaan rakastaneen tai seurustelleen:

 

Grenfell, Harold, kapteeni, Ison-Britannian laivastoattasea Pietarissa.  Loikkasi Tsekan agentiksi.  SIS katsoi Grenfellin toimineen Neuvosto-Venäjän asian puolesta sitä kohtaan ”tuntemansa sympatian” pohjalta.  Grenfell oli aiemmin Hellan siskon Salmen rakastaja.  Hella ja Harold tutustuivat Pietarissa 1915.  Grenfell oleskeli laittomasti Suomessa maaliskuussa 1923 majoittuen Hellan asunnossa.  Matkustivat yhtä aikaa Pietariin seuraavassa kuussa ja asuivat Hotelli Europessa samassa huoneessa.  Britannian SIS, Scotland House ja Suomen Etsivä Keskuspoliisi seurasivat parin toimintaa.  Grenfell oleskeli Suomessa, ja ainakin osittain Wuolijoen Marlebäckin kartanossa koko kesän syyskuuhun asti 1926.  Hellan isä, Ernest Murrik, joka asui pitkään vaimonsa kanssa Marlebäckissä Hellan luona, pyysi 28.5.1925 Uudenmaan läänin maaherralta toimenpiteitä, ettei Grenfell voisi jäädä Marlebäckiin.  Isä pelkäsi vallankumousvaikutteita.  Grenfell oli 6.4.1925 tunnustanut Hellalle, että mikäli hän olisi venäläinen, hän epäilemättä kuuluisi Venäjän kommunistiseen puolueeseen.  Grenfellillä oli avioton lapsi erään venäläisen naisen kanssa, joka kuului Hella Wuolijoen palveluskuntaan.  Suhde päättyi 1928.

 

Keskula, Aleksander, virolainen poliittinen toimija, sosialidemokraatti, bolshevikki.  Hella ja Aleksander tapasivat 1902-1903 Tartossa, jossa Keskula hankkiutui vilpillisin keinoin Tönissonin Postimees-lehden palelukseen ja ryhtyi juonittelemaan omistaja-päätoimittaja Tönissonia vasaan.  Saatuaan potkut lehdestä yritti väkivaltaa Tönissonia vastaan, mutta Hellan sisar Salme Murrik sai ohjailtua häntä niin että pahemmalta vältyttiin.  Erkki Tuomiojan (Häivähdys punaista) mukaan Keskula kuului yhdessä Alexander Parvusin (oik. Israel Helphand) kanssa, jonka Hella Murrik lyhyesti tapasi ja jota hän auttoi pakomatkalla maanpakoon 1906, avainhenkilöihin, jotka välittivät Leninille yhteyden Saksan pääesikuntaan ensimmäisen maailmansodan aikana.  Keskula otti yhteyden Wuolijokeen syksyllä 1917 Tukholmassa, mutta tämä suhtautui jo viileästi.  Myöhemmin Keskula organisoi mm. baltialaisia Espanjan sisällissotaan 1916-1939.

 

Schwartz, Aisik, peitenimi A.S. Tsernyh, s. 1892 Odessa.  Osallistui Venäjän vallankumoustoimintaan.  Toimi Neuvosto-Venäjän rauhanvaltuuskunnan sihteerinä Tartossa 1920, minkä johdosta tunsi J.K. Paasikiven sekä V. Tannerin.  Tsekan edustaja Neuvostoliiton Helsingin edustustossa 1920-luvun alussa, toimien sen ”agitatsioniosaston” päällikkönä, kuten EK tuolloin asian ilmaisi.  Edustuston päällikkö vuodesta 1921.  Tsernyhillä oli oma avain Vuolijoen asunnolle osoitteessa Neitsytpolku 2 A, josta tämä kuitenkin muutti lokakuussa 1924. Toi usein esiin aseellisen kriisin mahdollisuuden Suomen kanssa.  Määrättiin Helsingistä Moskovaan 1925.

 

Trilissier, Mihail Meir Abramovits, peitenimiä Anatoli, Kapustjanski, Mursk sekä Kominternissa Moskvin, s. 1883 Astrakan, juutalainen.  Ammattivallankumouksellinen vuodesta 1901.  Puoluetyössä Odessassa, Astrakanissa, Samarass, Kazanissa, Jekaterinburgissa, Pietrissa ja Helsingissä.  Hella Vuolijoki tutustui Trilissieriin tämän ollessa Suomessa vuosina 1906-1907.  Lienee kuulunut Viaporin kapinan salaisiin sotilasjohtajiin.  Viisi vuotta vankeutta Pähkinälinnassa 1907-1912, jonka jälkeen Siperiaan karkoitettuna.  Johti maaliskuun vallankumouksen 1917 jälkeen Irkutskin neuvostoa ja hoiti erilaisia tehtäviä Kaukoidässä 1918-1921.  Tsekan palveluksessa 1918.  Tsekan ulkomaanosaston (Inostrannii Otdel eli INO) varapäällikkö 1921 ja pällikkö 1922-1929.  Matkusteli, toisin kuin järjestään seuraajansa, ulkomailla tapaamassa agenttejaan.  Vireyttivät Hellan kanssa suhteen 1920-luvun alussa.  Trilissier hoiti rahoituksen Romanian kommunistipuolueen vahvan miehen Georgi Dimitrovin järjestämään attentaattiin Sofian ortodoksisessa keskuskirkossa vuonna 1924.  OGPU:n apulaispäällikkö 1926.  Vuonna 1935 Trilissieristä tuli yksi Kominternin kymmenestä sihteeristä salanimellä Mihail Moskvin.  Oli siis Otto Ville Kuusisen kollega.  Trilissierin vastuulla oli kaaderien valvonta Kominternin osastoissa ja muissa kommunistisissa puolueissa.  Siihen liittyi puhdistustehtäviä ja mustien listojen laatimista kommunismin ja Neuvostoliiton vastustajista.  Tässä tehtävässä oli edelleen tekemisissä Suomen kanssa.  Stalinin puhdistuksissa kymmenestä Kominterin sihteeristä kahdeksan hävisi.  Kuusinen selvisi, Trilissier katosi.  Myös Kominternin ykkösmies Dimitri Manuilski selvisi.  Trilissierin johtama komitea ehti erottaa kaikkiaan 256 työntekijää.  Kominternin omia työntekijöitä erotettiin 88.  Lopulta Moskin itse joutui 23.8.1938 pidätetyksi.  Hänet tuomittiin 1.2.1940 ammuttavaksi, ammuttiin 2.2.1940.  Rehabilitoitu 1956.  Esimerkkinä Trisilliesin harjoittamista puhdistustoimista mainittakoon ns Elterman-tapaus.  Kominternin Skandinavian asiamies, virolaissyntyinen Leo Johannes Meeritz, puoluenimeltään Looring, oli alansa asiantuntija, palveli pitkään Viron kommunistista puoluetta ja nousi sen sihteeriksi.  Hän värväsi ihmisiä Virossa ja ulkona.  Meeritz murhasi Kominternin eli käytännössä nimenomaan Trilissierin toimeksiannosta vuonna 1936 Kööpenhaminassa virolaisen kommunistijohtajan Poul Eltermanin tämän ”harha-askelien” johdosta.  Murha pysyi salassa kuusi vuotta.  Meeritz sai siitä elinkautisen tuomion Tanskassa vuonna 1943.  -  ”Rouva Vuolijoki väittää juuri Trilissierin ansiota olleen sen, että kaikkien Neuvostoliiton lähettiläiden on Suomeen tullessaan ensitöikseen pitänyt tulla hänen luokseen eräänlaiselle kumarrusmatkalle ja sen jälkeen muutoinkin pitää hänestä hyvää huolta.”: Valpo ilm. 20.8.1943. 

”Kaunein tarina taivaan alla”, Hella Wuolijoen, 57 v., lausunto Valpon kuulusteluissa suhteestaan Anatoliin, Valpo kptk 20.8.1943.

Muistelmissaan Koulutyttönä Tartossa, 1945, Hella Wuolijoki kuvaa Meir Trilissierin eli Anatolin persoonallisuutta:

”Hän oli sekä suuri ystäväni että unohtumaton opettajani.  Hän opetti minut näkemään elämää yhteiskunnallisena ilmiönä ja todellisuutena, hän opetti minulle omalla elämällään ja esimerkillään ihmisen arvoa, uhrautuvaisuutta ja hyvyyttä.  Hän opetti minulle systemaattista työntekoa, opetti minut lukemaan lyijykynä kädessä ja muistiinpanovihko vieressä ja käymään pelkäämättä kiinni kaikkiin ongelmiin sekä laati minulle opintosuunnitelman, jota mikään yliopisto siihen aikaan ei kyennyt antamaan – paitsi Venäjän vankilat, joissa nyky-Venäjän hallitsijat aikoinaan saivat perusteellisen sisvistyksensä”.

 

Tulenheimo, Antti, 1879-1951, Helsingin yliopiston lehtori, rehtori ja kansleri.  Helsingin kaupunginjohtaja, kansanedustaja.  Hellalla ja Tulenheimolla oli vuoden 1905 vaiheilla lyhyt romanssi.

 

Tönisson, Jaan, Tartto, s. 1868, virolainen Postimees-lehden omistaja ja päätoimittaja 1896, Viron pää- ja ulkoministeri, oppositiojohtaja.  18 vuotta Ella Murrikia vanhempi.  Hella Wuolijoki antoi ymmärtää olleensa ihastunut Tönissoniin 15-vuotiaasta.  Hellan omaksuttua sosialistisen asenteen heillä oli koko yön kestänyt väittely politiikasta Pietarissa joulukuussa 1905.  Elämänikäinen kirje- ja keskusteluyhteys aina Viron neuvostomiehitykseen ja Neuvostoliittoon liittämiseen saakka, vuoteen 1940.  Jaan Tönissonista ei muilutusten jälkeen kuultu mitään.  Hän kuoli tiettävästi neuvostoliittolaisessa vankilassa 1942.

 

Vuolijoki, Sulo Ilmiö, s. 12.4.1881 Hauho.  Avioituivat 1908.  Liitosta syntyi yksi lapsi, tytär Vappu.  Erosivat, ero virallistettiin 1923.  Sulo Vuolijoki oli V.I.Leninin henkilökohtainen ystävä.  Kansanedustaja.  Mukana perustamassa Akateemista Sosialistiseuraa 1905.  Istui kuritushuoneessa 4 vuotta vuoden 1918 tapahtumista.

                                                                  *

 

Vågårds-ryhmä – sabotöörejä ilman kunniaa ja mitaleja.  Salainen vastarintatoiminta miehitetyssä Norjassa 1940-1945;

Salainen toiminta sabotaasiryhmineen käynnistyi Norjassa kohta saksalaisten miehityksen jälkeen huhtikuussa 1940.  Näin myös eräs kommunistinen Osvald-organisaatio ryhtyi toimeen.  Sen olemassaolo ilmensi sympatiaa Neuvostoliittoa ja kommunismia kohtaan Vågårdissa, ja kun Saksa käynnisti Venäjän sodan 22.6.1941 kävi Norjan kommunisteille päinsä astua ”fritt fram” (vapaasti esiin) ja taistella miehitysjoukkoja vastaan.  Sodan viime kuukausina heräsi henkiin ajatus pystyttää norjalainen sabotöörijoukkoja edustava hallitus Lontooseen.  Tämän johdosta kommunistinen sabotööri Asbjörn Sunde – peitenimeltään ”Osvald” – oli näkyvimpiä jotka toteuttivat aktiivisia sabotaasihommia saksalaisia vastaan ja joiden toiminta elähdytti kautta maan viimeisen sotavuoden aikana.  Kyseinen sabotaashiryhmä operoi Ringeriken, Vågårdin ja Haug/Viulin seuduilla.

 

Kesäkuussa 1944 Osvald sai Neuvostoliiton Tukholman lähetystöstä käskyn supistaa toimintaa.  Saksalaiset olivat vetäytyneet rintamilla puolustukseen ja näytti olevan vain ajan kysymys milloin he antautuvat.  Sabotaasiryhmät eivät olleet enää sodan kulun kannalta niin tärkeitä, ja oli tarpeetonta enää riskeerata ihmishenkiä.  Vågård-ryhmän miehet Arne Langerud ja Arne Juliussen tapasivat Sunden hänen uudessa asemapaikassaan Röykenissä loppukesästä ja saivat saman ohjeistuksen. 

 

Paikallisesti Milorg yritti saada yhteyttä kommunistiryhmiin pyrkien niiden kanssa yhteistyöhön.  Itse piiripäällikkö Oskar Hasselknippe kertoi sodan jälkeen pyrkineensä sovintoon Vågård-ryhmän kanssa, minkä ryhmä on kiistänyt.  Mutta että tällainen kontakti on ollut, on tosiasia.  Vågård-ryhmällä ei ollut haluja joutua Milorgin alaosastoksi.  Hasselknippelle he ilmoittivat, että heillä oli ylempi kontakti Tukholmassa, joka ei ottanut vastaan mitään käskyjä Norjan hallitukselta.  Myöhemmin on varmistunut, että se ”ylempi kontakti” oli nimeltään Zoja Rybkina.  Hänellä oli peitevirka kulttuuriattaseana Neuvostoliiton Tukholman lähetystössä, jonne hänet oli sijoitettu Neuvostoliitton tiedustelupalvelu NKVD:n palvelukseen, sen johtavaksi työntekijäksi Skandinaviassa. - - -

 

Niukka yhteys, joka Vågård-ryhmällä oli ollut Milorgiin katkesi syksyllä 1944, mutta luotiin jälleen keväällä 1945.  Kokous pidettiin Samsjöessä ja siellä Milorgsin piiripäällikkö Hasselknippe sai myönteisen vastauksen että Skrubbheimissa oleva ryhmä liittyy.  Ja niin ensimmäisenä päivänä toukokuuta 1945 ryhmät kohtasivat Vikertunturilla lopettan Kodinturvajoukot.;

Gudmund Bakke: Vågårds-gruppa sabotörer heder og medaljer; Kriegshistorie.  Bakke on muiden tutkimustensa lisäksi kirjoittanut Ringerikessä toimineen Osvald-ryhmän historian (Osvaldgruppas historie på Ringerike).  Ringerike sijaitsee Tyrivuonon perukassa, kolmisenkymmentä kilometriä Oslosta luoteeseen.

                                                                  *

 

Wollweber –Ryhmä;

Vuonna 1936 saksalainen kommunisti Ernst Wollweber perusti tihutyöryhmän, jonka tehtävä oli suorittaa tuholaistöitä Norjan laivastoa ja teollisuutta vastaan.  Ryhmä oli organisoitu suoraan NKVD:n alaisuuteen.  Suomen ja Neuvostoliiton välisen Talvisodan aikana useita ryhmän jäseniä soluttautui Suomeen toteuttaakseen sabotaasia. 

 

Vuodesta 1939 lähtien Wollweber-ryhmää komensi norjalainen Espanjan sisällissodan tasavaltalaisrintaman veteraani Asbjörn Sunde.  Saksalaismiehityksen vuosina 1940-1945 ryhmä tuli tunnetuksi Osvald-ryhmänä.  Useiden murhien ja sabotaasitöiden lisäksi ryhmä syyllistyi lukuisiin pankkiryöstöjä.  Ryhmä oli yhteydessä Hjemmefrontiin [Kotirintama] ja oli itse asiassa Kotirintaman tunnetuin ja kylmäverisin murhaajaryhmä

 

Osvald ryhmä oli yhteydessä Neuvostoliittoon Neuvostoliiton Tukholman lähetystön välityksellä, ja siellä lehdistöattasea rouva Zoja Rybkina oli ryhmän yhteyshenkilö.  Rybkina oli Osvald ryhmän tosiasiallinen johtaja aina kesään 1944 saakka.:

Liquidation of Germans in Norway during WW2.  Norwegian WW2 History; Volume1, 1999.                                                                  *

 

Nyheter Innenriks; Aftenposten 28.1.2007, Norge, av Hilde Harbo:

Alfhild Hovdan oli myös vakoilija.

Sonja Wigert rekrytoi myös Alfhild Hovdanin, myöhemmän Oslon matkailupäällikön, joka vakoili ruotsalaisten hyväksi.

Hovdan työskenteli Norjan Tukholman lähetystössä sodan aikana, ja tuli tuntemaan Wigertin eräässä saksalaisten bunkkerissa Oslossa, samanaikaisesti, kun hänellä oli hyödyllistä sotilaallista tietoa koko Norjasta.  Ensimmäisen kerran tuli tietoon, että hänet oli ruotsalaisten toimesta rekrytoitu kesäkuussa 1943, jonka jälkeen hänelle annettiin tehtäväksi hankkia ja luovuttaa ruotsalaisille Norjan sotilastietoja.  Mutta Hovdan tunnettiin myös rötöksistään.  Hän sai potkut Norjan lähetystöstä sen jälkeen kun ilmeni, että hän oli kirjoittanut raportin Milorg- ja Nygårdsvolds-hallituksista Lontoossa [eräänlaiset pakolaishallitukset], jossa hän arvosteli niitä passiivisesta vastarintapolitiikasta.  Raportti puijattiin häneltä, ja saksalaiset saivat sen haltuunsa ja hyödynsivät propaganda-aineistona tuota pikaa Aftenpostenin palstoilla.

 

Hovdan ryhtyi tämän jälkeen Isänmaallisen Yhdistyksen [Patriotisk Forbund] aktivistiksi.  Kyseessä oli Ruotsiin muuttaneiden norjalaisten keskuudessa toiminut järjestö, joka oli kriittinen Norjan hallitusta ja vastarintaliikkeen toimintaa kohtaan.  Norjan tiedustelupalvelu suhtautui siihen kommunistiorganisaationa.  Samoin hänen läheinen ystävyytensä neuvostoliiton tiedustelupäällikköön Tukholmassa, Zoja Rybkinaan, sekä yhteydenpitonsa Neuvostoliiton agenttiin Stefan Artanjeviin, saivat norjalaisen turvallisuuspoliisin pitämään häntä silmällä pitkään vielä sodan jälkeenkin. 

 

Alfhild Hovdania kohdeltiin todella kovaotteisesti sodan jälkeen, huolimatta hänen [fasismin vastaisesta] toiminnastaan, toteaa professori Tore Pryser.

                                                                  *

 

Sodan päätyttyä Zoja toimi valvontaelimessä tiedustelutietojen analysointitehtävissä, ja mm. Cambridgen vakoilurenkaan yhdyshenkilönä.

                                                                  *

 

Pavel Sudoplatov:

”Vuoden 1947 lopussa Prahassa asemapaikkamme päällikkönä toiminut Boris Rybkin oli perustanut koruihin erikoistunutta tuonti- ja vientiyhtiötä naamionaan käyttävän laittoman verkon [illegal net].  Hänen uutta tsekkifirmaansa käytettiin Länsi-Euroopassa ja Lähi-idässä tehtävien sabotaasioperaatioiden tukikohtana.  Tsekkiläinen koruteollisuus oli maailmankuulua, ja sen ansiosta Rybkinin oli helppo perustaa firmansa avuksi jakeluyhtiöitä Länsi-Euroopan ja Lähi-idän tärkeimpiin pääkaupunkeihin.  Yhtenä välittömänä tavoitteena oli käyttää kurdien vatarintaliikettä Persian saahia ja Irakin hallitsijoita kuningas Feisal II:a ja pääministeri Nuri Saidia vastaan.  Rybkin sai surmansa auto-onnettomuudessa Prahassa vuoden 1947 loppupuolella, mutta siinä vaiheessa hänen organisaationsa oli jo toimintavalmiudessa.”

                                                                  *

 

Aarno Laitinen:

”Vielä sodan jälkeenkin Stalin tapatti etevimpiä agenttejaan, muun muassa juutalaisen Boris Jartsevin.  Tämä aloitti Suomessa aluevaihdoksista salaiset neuvottelut, joiden tuloksettomuus johti talvisotaan.

 

Sodan jälkeen Jartsev joutui auto-onnettomuuteen Prahan lähellä.  KGB:n päämajassa Moskovan Ljubjankassa ruumiin muistotilaisuudessa Jartsevin vaimo Zoja Voskressenskaja, joka huikean vakoilijauransa jälkeen siirtyi lastenkirjailijaksi, kohensi miehensä kaulalla olevaa ruusua ja huomasi niskassa luodinreiän.”; Aarno ”Loka” Laitinen: Verinen Venäjä, 2.12.2006.

 

                                                                  *

 

Zoja Voskresenskaja kertoo muistelmissaan, että miehensä kuolema sattui salaperäisissä olosuhteissa.  Rouva kirjoittaa, miten miesvainajan päässä oli luodinreikä. 

 

Rybkinin toverin lausunnon mukaan kuolemaa saattoi kuka tahansa viisas odottaa ulkomaan tiedusteluosaston uudelleenjärjestelyn ja suoraan Molotovin alaisuuteen muodostetun tiedotuskomitean syntymän jälkeen.

 

Jelisei Jelisejevin [Sinitsin] arkistosta ei ole löytynyt tukea Rybkinan esittämille epäilyille.  Neuvosto-organisaatioiden toimijoiden välinen luottamus ei aiheellisestikaan ollut korkeinta tasoa, muistetaan vain Kollointain ja Rybkinan kähinät heti alussa Tukholmassa.

 

                                                                  *

Stalin kuoli maaliskuussa 1953.  Kesäkuussa Berija kutsui puheilleen Moskovaan KGB:n Saksan-osaston päällikön, valtionturvallisuuden everstin Zoja Ivanovna Rybkinan, joka oli ollut sodan aikana ruotsalaisen huipputähden Zarah Leanderin valvojana.  Aivan yleisesti arveltiin, että Saksan valtiojohdon kanssa yhteyksiä omannut Leander ei olisi aivan sälyttänyt immuniteettia natseja kohtaan.  Ilmeisesti tämä ennakkokäsitys loi hänelle kaksois-immuniteetin, ja hän saattoi sotavuosienkin aikana suhteellisen vapaasti matkustaa Saksan ja Tukholman välillä.  Näin hän kykeni toimimaan Saksan neuvostotiedustelun ja tuolloin Tukholmassa residentin sijaisena toimineen Zoja Rybkinan, valvojansa, yhdyshenkilönä. 

 

Rybkina sai Moskovassa käskyn lentää Berliiniin tapaamaan Olga Tsehovaa ja antamaan tälle toimintaohjeet.  Kesäkuun 17. päivänä 1953 itäsaksalaiset nousivat kapinaan.  Puna-armeijan panssarit määrättiin taltuttamaan se.  Vaikka kansannousu aiheutti Moskovan johdossa levottomuutta, Berija päätti jatkaa suunnitelmansa toteuttamista, saksojen yhdistämiseen tähtääviä toimia. 

 

Kesäkuun 26. päivänä Rybkina tapasi Olga Tsehovan Itä-Berliinissä.  Samana aamuna marsalkka Zukovin komentama upseerien iskuryhmä pidätti Nikita Hrustsevin käskystä kesken kokouksen Berijan kapitalistien kanssa veljeilystä syytettynä. 

 

Antony Beevorin mukaan Hrustsevilla oli vihiä Berijan operaatiosta.  Niinpä hän määräsi Berliinissä erityistehtävissä olevan kenraali Gretshkon tutkimaan KGB:n sikäläistä toimintaa.  Karlshorstin päämajan upseereita kuulusteltiin ja heiltä kysyttiin oliko joku Moskovan keskuksesta.  Zoja oli juuri tällainen etsitty henkilö. 

 

”Rybkinan pelasti eräs Gretshkon GRU:n sotilastiedustelun upseereista, johon hän oli tutustunut sodan aikana.  Upseerin avulla hän pääsi paluulennolle Moskovaan sillä välin kun muita KGB:n Berijalle uskollisia jäseniä kerättiin kokoon.  Moskovassa puhdistukset olivat vielä perusteellisempia.  Kenraali Pavel Sudoplatov, joka oli sodan aikana ollut läheisessä yhteistyössä Berijan kanssa, tuomittiin viideksitoista vuodeksi vankeuteen tavanomaisten keksittyjen syytösten perusteella.”, Beevor kuvaa. 

 

Rybkina erotettiin virastaan ja lähetettiin Gulagin työleirien hallintotehtäviin Kolymaan Siperian koillisosaan.

 

”Hänen KGB:n päällikkönsä hämmästykseksi hän ei vastustellut.  ”Tajuatteko te mihin lähdette?”, mies kysyi.  ”Tajuan”, Rybkina vastasi.  Hän lähti Kolymaan ja oli siellä kaksi vuota.  Hän yritti auttaa niitä vankeja, jotka tunsi.  Hän tapasi siellä jopa erään saksalaisen vangin, johon oli tutustunut ennen sotaa, kun tämä oli käynyt saksalaisen oopperaseurueen kanssa Moskovassa”, Beevor kertoo. 

                                                                  *

 

Hella Wuolijoki matkusti Tukholmaan 19.4.1942 Ingegerd Palmen lähettämän kutsukirjeen avulla.  Palme oli järjestänyt hänelle hoitoa varten potilaspaikan Sofiahemmet-sairaalaan.  Häntä kävivät sairaalassa katsomassa Mary Pekkala ja ruotsalainen sosialidemokraattinen kansanedustaja Georg Branting sekä Zoja Voskresenskaja, joka rouva Jartsevan henkilöllisyyden turvin oli NKVD:n Tukholman aseman päällikkö.  Ingegerd Palmen vanhempi veli Gunnar oli tulevan pääministerin Olof Palmen isä.  Zoja Voskresenskaja kertoo muistelmateoksessaan ”Salanimellä Irina”, että ruotsalaiset poliisimiehet eivät havainneet hänen vierailujaan, koska he ilmeisesti noudattivat säntillisesti virka-aikaa ja rouva Jartseva vieraili sairaalassa iltaisin.  Konspiratiivisen työn hienouksista perin hyvin tietoinen Voskresenskaja arveli heitä kuunneltavan, joten hän toi mukanaan pienen liitutaulun, jolle he Hellan kansa vuoron perään kirjoittivat repliikkinsä ja pyyhkivät he heti pois.  He keskustelivat Suomen poliittisesta tilanteesta ja Voskresenskaja ilmoitti Hellalle koodin, jota he myöhemmin käyttivät yhteydenpidossaan.  Erkki Tuomioja pitää Voskresenskajan muistelmissaan [Zoja Voskresenskaya: Pod psevdonimon Irina (Moskova, Sovremennik 1997) -postuumisti ilmestynyt, suomeksi julkaisematon] kertomaa tapaamisistaan Tukholman Sofiahemmet-sairaalassa erittäin kyseenalaisena.  Lisäksi V:n esittämissä Wuolijoen elämäkertatiedoissa on useita virheitä.

                                                                  *

 

British National Archivesin mukaan ”Hella Maria Vuolijoki, aliases WUOLIJOKI, Madame FRANCESCA, Madame CHAPUIS, Pauline CHAGNAUD: Estonian/Finnish.  VUOLIJOKI was an Estonian-born Finnish Communist, married to a notable Finnish Communist and sister-in-law of the Briths Communist R. Palme”. 

NA:ssa on aineistoa Hella Wuolijoesta vuosilta 1915-1953.

                                                                  *

 

Jatkosodan aikana, 6.2.1944, päivänä, jonka jälkeisenä yönä Neuvostoliitto suoritti suurpommitusten ensimmäisen iskun, Väinö ja Linda Tanner tapasivat Kerttu Nuortevan vakoilujutussa vangitun Hella Wuolijoen Katajanokan lääninvankilassa.  Wuolijoki oli kutsunut Tannerin paikalle tarkoituksella kehottaa tätä ottamaan yhteys Tukholmassa olevaan rouva Jartseviin rauhanteon hankkeissa.  Rouva Jartseviin siksi, että herra Jartsev itse oli juuri Moskovassa.  Aloite oli Jartsevin, joka oli innokkaasti kehottanut rauhaan, jopa salaiseen sopimukseen Suomen ja Neuvostoliiton välillä.  Tarkoituksena oli sivuuttaa Kollontai muka sopimattomana.  Tanner torjui suoralta kädeltä ehdotuksen.

                                                                  *

 

Niiden merkittävien uudistusten, joita Berija oli suunnitellut, ja joita on joskus kutsuttu ”sisäänrakennetuksi perestroikaksi”, tavoitteena oli Itä- ja Länsi-Saksan yhdistäminen, käytännössä Itä-Saksan sulautuminen Länsi-Saksaan.  Valmistelevat suunnitelmat oli määrä tehdä Berliinissä ja niinpä Berija lähetti sinne Zoja Rybkinan, joka oli toiminut neuvostotiedustelijoiden johtajana Tukholmassa.  Näihin aikoihin hän lähti Ruotsista ja oli nyt Lubjankan ulkomaan tiedustelupalvelun Saksan osaston johtaja.  Rybkina hallitsi paitsi ruotsin että suomen kielen, myös saksan, ja nautti Berijan täyttä luottamusta.

 

Varhainen Berijan operaatio sotaakäyvässä Saksassa oli kohta Saksan idänretken alettua lanseeraama hanke murhata Hitler.  Ajatus vaikutti realistiselta, sillä Saksa oli vahvasti solutettu, se oli täynnä neuvostoagentteja.  Mutta yksikään Saksassa toimivista neuvostoagenteista ei ollut tarpeeksi hyvä salamurhaajaksi.  Joulukuun 1941 tapahtumien yhteydessä oli suuri joukko teatteri- ja oopperataiteilijoita ryhtynyt muuttamaan maasta pois.  Huomattavin henkilö tässä joukossa oli ohjaaja Valentin Bluhmental-Tamarin.  Hän oli syntyjään saksalainen ja tultaisiin Stalinin ukaasin mukaan karkottamaan Kazakstaniin.  Mutta ”ansioituneiden saksalaisten ” ryhmään kuuluvana hän oli sallittiin jäädä Moskovan.  Nyt hän katsoi soveliaaksi kiittää luottamuksesta.  Blomenthal riensi nopeasti Berliiniin, jossa hän pian sai mahdollisuuden käyttää radiokanavaa ja johti Neuvostoliittoon suunnattuja venäjänkielisiä lähetyksiä, joissa hän manasi kansaa syöksemään vallasta Stalinin diktatuuri, ja sotilaita antautumaan saksalaisille.  Stalin päätti hintaan mihin tahansa vaientaa tämän Berliinin venäläisen äänen.  Lubjanka sitä vastoin ei käsittänyt Blumenthalin loikkaa, joka tulvi vihaa ilman varsinaista kohtaamista. 

 

Sudoplatovin lähin mies Viktor Iljin, joka toimi NKVD:n ulkomaanosaston erikoisosastolla, joka kohdisti toiminnan ”luovaan intelligentsiaan”.  Hän oli haluttu vieras kaikissa kirjallisen maailman ja teatterin sukulaisuus- ja ystävyyskekkereissä.  Hän jalosti suunnitelman, joka yhdisti molemmat tehtävät ja käytännössä varmisti menestyksellisen suorituksen.  Blumentahlin vaimo Nina Lostjilina, joka muutti yhdessä miehensä kanssa, oli Bolshoiteatterin balettimestari Lev Lostjilin, joka puolestaan oli naimisissa runoilija Jeseninin muusan Augusta Miklasjevskin kanssa.  Hänellä, joka sitten pitkään toimitteli pienehköjä palveluksia Lubjankalle, oli poika, Igor Lostjilin, joka oli tasokas nyrkkeilijä mutta nyt jo pitkään rintamalla. 

 

Viktor Iljin laski, että tässä oli se mies, joka toteuttaisi Stalinin ja Berijan toimeksiannon.  Iljin löysi hänet Leningradin rintamalta ja Igor ryhtyi välittömästi valmistautumaan likvidoimaan ihmiskunnan suurin vihollinen, Hitler.  Muutaman kuukauden perusteellisen valmentautumisen jälkeen hän ”antautui” kevätpuolella 1942 saksalaisille ja esitti lentolehtisessä olevan kulkuluvan, jonka oli kirjoittanut hänen enonsa.  Kukaan ei uskonut hänen kertomustaan.  Hän sai mennä pikkutarkan kontrollin läpi, joka sisälsi valeteloituksen, kuten neuvostovakoilijalle.  Hän kesti kaiken ja lähetettiin Pataljoona Ostiin, jossa hän ensi töikseen kertoi olevansa Blomenthalin sisaren poika, jonka äänen hän kuuli kovaäänisessä rintamalinjalla.  Eno tuli paikalle ja vahvisti hänen tarinansa ja otti hänet mukaansa Berliiniin, jossa hän jopa järjesti näytösottelun nyrkkeilyssä, ja jonka Igor voitti.  Kehän vierellä istui Saksan suuri idoli, aikaisempi nyrkkeilyn raskaan sarjan maailmanmestari Max Schmeling, jolla oli hyvät yhteydet johtaviin natseihin. 

 

Kesäkuun 26. päivänä 1953 oli Zoja Rybkinan ja Olga Tsehovan välille järjestetty salainen kokous.  Heidän tuli Berijan suunnitelman mukaan ottaa yhteys Saksan liittokansleri Konrad Adenaueriin ja saada hänet aloittamaan salaiset neuvottelut.  Kaksi tuntia ennen kokousta sai Rybkina salakirjoitetun pikasähkösanoman, jossa käskettiin hänet palaamaan Moskovaan.  Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että Berija oli tuntia aikaisemmin syösty virastaan ja pidätetty.

 

Miten hankkeeseen osallistuneille kävi?

NKVD:n ulkomaanosaston erityisosaston [”erikoistehtävät vihollisen maaperällä”] vahvan miehen, kenraali Pavel Sudoplatovin lähin mies Viktor Iljin, joka johti erikoisosastoa, joka suuntasi toimintansa ”luovaan älymystöön”, pidätettiin vuonna 1951 ja hän istui lähes neljä vuotta leirillä, vapautettiin ja rehabilitoitiin ja tuli vanhojen Lubjankatoverien avustuksella Neuvostoliiton kirjailijaliiton Moskovan osaston sihteeriksi.  Hän oli tottelevainen vallan välikappale, mutta mahdollisuuksien mukaan hän teki mieluimmin kirjailijoille hyvää kuin aiheutti heille vahinkoa. 

 

Pavel Sudoplatov pidätettiin 1953 toimimisesta Berijan oikeana kätenä.  Hänet tuomittiin 15 vuodeksi vankilaan ja suoritti rangaistuksen kokonaisuudessaan.  Elämänsä loppuvaiheessa hän julkaisi muistelmansa, jotka saivat vastakaikua kaikkialla maailmassa ja sen lisäksi jätti jälkeensä yhtä huomattavan ääninauhoja ja merkintöjä yksityiskohtaisissa päiväkirjoissaan.  Hänen todistajalausuntonsa on  arvoton.  Paljosta vaietaan, mutta se mitä sanotaan ei ole juuri koskaan valhetta.

 

Olga Tsehova kiisti kaiken karaistuneesti kaikki huhut yhteistyöstä neuvostoliiton tiedustelupalvelun kanssa, mutta vastaanotti kuitenkin anteliaan ylläpidon Moskovalta, jatkoi filmaamista ja esiintyi näyttämöllä aina vuoteen 1962 ja perusti sitten menestyvän kosmetiikkayrityksen.  Hän kuoli 1980 ilman että kertoi siitä merkittävästä tehtävästä, jonka hän oli aikonut suorittaa maailmanhistoriassa. 

 

Igor Mihailjevski oli hänkin hiljaa elämänsä loppuun asti.  Toisinaan hän esiintyi veteraani-illoissa ja kertoi tihutöistä tulilinjojen takana.  Hänellä ei ollut lainkaan siviiliammattia, vaan hän eli Lubjankasta saamansa eläkkeen turvin.  Hänen panoksensa Hitleriä vastaan suoritettavaksi aiotun attentaatin suunnittelussa (”erityistehtävän valmistelusta”) tuotti hänelle Punaisen lipun kunniamerkin. 

 

Zoja Rybkina sai jättää tehtävänsä välittömästi Berijan kaaduttua ja lähetettiin ”käskettiin kunnes saavuttaa eläkeiän” toimimaan vankileirin apulaispäällikkönä Pohjois-Neuvostoliitossa.  Kyseessä oli arvo joka vastasi luutnantin arvoa.  Hän itse oli eversti.  Hän vaihtoi nimeään ja alkoi kutsua itseään Zoja Voskresenskajaksi ja ryhtyi kirjoittamaan kertomuksia lapsille kiltistä pojasta, Volodja Uljanovista, josta aikaa myöten kasvoi suuri kansanjohtaja Vladimir Lenin.  Eräässä kirjailijakokouksessa, jossa hänen kirjansa julkaistiin, hänet palkittiin edellisvuoden ansioista Leninin kunniamerkillä, joka oli Neuvostoliiton korkein kunnianosoitus.  Kirjailija ja journalisti Arkadi Waxberg tiedusteli häneltä kerran mistä hyvästä hänet palkittiin.  Silmää räpäyttämättä Zoja vastasi: ”Menestyksestäni ulkomaankaupan parissa”. 

                                                                  *

 

Ruotsin historia toisen maailmansodan ajalta on vielä loppuunkirjoittamatta.  Ruotsin puolueettomuuspolitiikka, Ruotsin suhteet taistelevaan Suomeen ja miehitettyihin veljesmaihin Norjaan ja Tanskaan, Ruotsin suhteet Saksaan ja Neuvostoliittoon sekä muihin kolmansiin maihin, Ruotsin malmivarat ja kuulalaakerit sopuilun välineinä.  Siinä aiheita vaikkapa suomalaisille tutkijoille.  Vähiten kiinnostavia eivät ole sellaiset aiheet kuin Tukholma sodan ajan tiedustelu-, vakoilu-, juonittelu- ja sabotaasikeskuksena.  Tai Raoul Wallenbergin toiminta ja kohtalo.

 

Ruotsalainen Stefan Lindgren arvosteli 9.1.2003 ankarin sanoin tutkija Vilhelm Agrellin silloin tuoretta tutkimusta ”Venona – spåren från ett underättelselkrig” [Venona – tiedustelusodan jäljillä, 2002] lähdekritiikin puutteista ja ennen kaikkea keskeisten lähteiden hyödyntämättä jättämisestä. 

 

Lindgren kirjoitti: - ”Tiedemies” Agrell kirjoittaa omahyväisin tutkijanottein neuvostoliiton tiedustelupalvelusta Ruotsissa sotavuosina, ilman että on lukenut ainuttakan kolmesta omaelämäkertateoksesta, jotka venäläisen puolen keskushenkilöt ovat jättäneet jälkeensä.  Nimittäin Zoja Rybkinan [Voskresenskaja], Vasili Razinin (Rositshin) ja Vitali Nikolskin teoksia”.

 

Löperöstä alan käytännöstä Lindgren esittää muutamia esimerkkejä, mm. ilmeisen houreväitteen [hjärnspöke] siitä, että entinen armeijakomentaja Carl-Erik Almgren olisi ollut neuvostovakooja. 

                                                                  *

 

Zoja Rybkina eli viimeiset vuotensa datsallaan Peredelkinossa, Moskovassa.  Hän kuoli 85-vuoden iässä vuonna 1992.

                                                                  *

 

Teoksia:

 

Zoja Voskresenskaja: 1962.

Zoja Voskresenskaja: 1963.

Zoja Voskresenskaja: 1963-1965.

Zoja Voskresenskaja: 1967.

Zoja Voskresenskaja: 1965-1969.

Zoja Voskresenskaja:

Zoja Voskresenskaja: 1972.

Zoja Voskresenskaja: 1992.

Zoja Voskresenskaja: Teper ja mogu skasat pravdu. Nyt voi totuuden sanoa, 1993, Moskova, 446 sivua. (ei suomennettu).

Zoja Voskresenskaja: Nadeshda.  201 sivua.  1976.  Romaani V.I.Lenin puolison Nadeshda Krupskajan elämästä vuosilta 1872-1887.  Nadeshda Konstantinovna Krupskaja eli 1869-1939.  Kirjaan sisältyy kuvaus keisari Aleksanteri II:n terrorimurhasta 19881.  Romaani perustuu dokumentaariseen aineistoon.

 

Zoja Voskresenskaya: Pod psevdonimon Irina (Moskova, Sovremennik 1997). 

Zoja Voskresenskaja: Salanimellä Irina, julkaisematon suomennos.

(Esa Adrianin julkaisematon suomennos Voskresenskajan kirjasta.  Käsikirjoitusta on hyödyntänyt mm. Erkki Tuomioja tutkimuksessaan Häivähdys punaista.  Hella Wuolijoki ja hänen sisarensa Salme Pekkala vallankumouksen palveluksessa, 2006).

 

Zoja Ivanovna Voskresenskaja: Vaslimas. Neuvostoliitto 1979.  124 sivua, kuvitettu.

Zoja Ivanovna Voskresenskaja: Kugu Zakon nergen mut. Neuvostoliitto 1981. 32 sivua, kuvitettu.

Zoja Ivanovna Voskresenskaja: Ijan Tutyra vost.  Neuvostoliitto 1990.  88 sivua.

 

 

Tajna Zoi Voskresenskoj: Dos´e.  Osobye missii, diplomatija i razvedka.  Moskova, Olma press, 1998.

                                                                  *

Elokuvaura:

Äidin sydän (Serdtse materi), 1966, Neuvostoliitto.  Elokuva Leninin nuoruudesta.

Ohjaus: Mark Donskoi.

Käsikirjoitus: Zoja Voskresenskaja ja Mark Donskoi.

 

Äidin uskollisuus (Vernost materi), 1967, Neuvostoliitto.  89 minuuttia.  Elokuva on kuvaus Leninin äidistä ja perheestä, Leninin poliittisesta kasvusta aina siihen saakka kun hän maailmalla olleena kohtaa äitinsä Tukholmassa 1910.

Ohjaaja: Mark Donskoi.

Käsikirjoitus: Zoja Voskresenskaja ja Mark Donskoi.

 

Nadezda (Nadeschda), 1973, Neuvostoliitto.  87 minuuttia.  Elokuva Leninin vaimosta Nadesda Krupskajasta.

Ohjaus: Mark Donskoi.

Käsikirjoitus: Zoja Voskresenskaja ja Irina Donskaja.

Suomen ensi-ilta 11.4.1975 klo 17 Capitol.

Nadesda Krupskaja (1869-1939) oli vanhoista bolsevikeista vanhimpia.  Hänen isänsä oli vapaamielinen ja puolalaishenkinen upseeri, jonka johdolla tytär oppi kapinoimaan tsaarinvaltaa vastaan Krupskajan vallankumouksellisen tietoisuuden kehityspolulla vaikuttajana toimi myös Leninin veli, muta suuri laadullinen hyppäys tapahtui hänen tutustuessaan marxilaisessa opintopiirissä Ukoksi kutsuttuun tulevaan Lenininn talvella 1894-1895.  Vallankumouksellisten kohtalot yhdistyivät.  Krupskaja pääsi Leninin morsiamena myöhemmin Siperiaan samaan karkotuspaikkaan Leninin kanssa tunnetuin seurauksin.  Avioliittoa tosin vaativat siveelliset viranomaiset. 

”Donskoi yhdistää kerronnassaan hyvin luontevasti asialliset, vakavat, surulliset tai muuten tunteikkaat sekä veikeästi humoristiset tilanteet täyteläistä elämää helskyväksi värinauhaksi”, luonnehti elokuvaa Paula Talaskivi, Helsingin Sanomat.:

Elokuvan esittely´; Jarkko Silén.

                                                                  *

 

Rafal Krolikowski, puolalainen ohjaaja, ohjasi 2002 elokuvan toisen maailmansodan loppuvaiheista keski-Euroopassa, päähenkilöinä ruotsalainen diplomaatti Raoul Wallenberg ja neuvostotiedustelun agentti Zoja Rybkina.  Muita keskeisiä henkilöitä neuvostoagentti Kutuzov, joka työskenteli Punaisen Ristin Budabestin toimistossa ja ”paljasti” Moskovalla, että Wallenberg, juutalaisia pelastaessaan toimi kaksoisagenttina, sekä ruotsalainen lehtimies Viktor Brand.  Asiakirjojen ja muun muassa Sudoplatovin esittämän version pohjalta jää arvailtavaksi, oliko Rybkinalla ja Wallenbergilla intiimi suhde, aineksia siihenkin esiintyy.

                                                                  *

 

Jan Larecki: W kregu tajemnic wywiadu, draamaelokuva kuuluisien naisvakoilijoiden elämästä, 2006. mm. Mata Hari, Zoja Rybkina.

 

                                                                  *

Eräs Neuvostoliitossa opiskellut kertoo netissä:

Kieli näivettyy, 17.2.2007;

Television vaalikeskusteluja seuratessa ihmetyttää niiden köyhä, äänestäjät karkottava poliittinen kieli.  Lapin metsurit ja poromiehet puhuvat paljon rikkaammin kuin heidän edustajansa eduskunnassa.  Professori Jejapekka Roos päivystävine dosentteineen pärjää 2 000 sanalla ja 200 turhalla sivistyssanalla, mutta poroerotuksissa ja Varpaisjärven Esson kahviparlamentissa tarvitaan ainakin 20 000 sanan varasto arkikäytössä.

Kun olin opiskellut venäjää sen verran, että kuvittelin voivani lukea jo helppoa kirjaa, menin Moskovassa kirjakauppaan ja ostin lasten satukirjan siinä uskossa, että sen kieli on minulle riittävän helppoa.  Ryhdyin tavaamaan Zoja Voskresenskajan venäläistä satukirjaa, mutta minun oli vaikea ymmärtää sen kieltä.

Voskresenskaja oli vanha neuvostovakoilija, joka 30-luvulla vehkeili Suomessa, mutta erotettiin 50-luvun alussa KGB:stä, ja hän ryhtyi satukirjailijaksi.  Pian huomasin, että lapsille pitääkin kirjoittaa rikasta kieltä, jolla koko inhimillinen elämä kaikkine luonnon ilmiöineen, elämyksineen ja tunteineen tuodaan lapsen elämään.

                                                                  *

 

by Veikko Huuska, 12.04.2009.